Anti jää vähäisemmäksi kuin edellisten kirjojen kohdalla, ehkä siksi että vaikka keltaista oli aikoinaan verrattu kultaan, tuli siitä keskiajan lopulta lähtien petturuuden halveksittu väri, joka vieläpä vertautui sappeen ja virtsaan.
Alamäkeen ei sen koommin ole monta kohokohtaa mahtunut. Yksi niistä oli 1700-luku, jolloin chinoiserie toi Kiinan keisarin keltaisen hetkeksi osaksi eurooppalaista värimaailmaa vuosisadalla, joka muutoinkin suosi vaaleita ja kirkkaita värejä, jopa miesten pukeutumisessa. Seuraava kukoistus koettiinkin vasta impressionistien maalauksissa.
Pastoureaun kirjoista käy usein ilmi Ranskan historiaan liittyviä yksityiskohtia. Tällä kertaa sellainen olivat 1900-luvun taitteen oikeistolaiset (ja työnantajien kontrolloimat) ammattiliitot, Les Syndicats Jaunes (vastakohtana sosialistisille eli punaisille ammattiliitoille). Sattumoisinhan (?) keltainen on myös vuosisata myöhemmin toimivan suomalaisen "ei-sosialistisen työväenpuolueen" tunnusväri.
Kirjan lopussa on omistettu luku myös oranssille, joka yllättävää kyllä oli muotiväri jo 1400-luvulla ennen paljon myöhempää päätymistään, keltaisen rinnalla, huomioväriksi moderniin vilkasliikenteiseen yhteiskuntaan. Designissa sen huippuaikaa oli 1970-luku, joskin Pastoureau haukkuu tuon ajan tuotteet kauheiksi. Eipä niistä ole elämään tainnut jäädä kuin Fiskarsin saksien oranssi, jota hän ei tosin mainitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti