Turun keskiaikaiset markkinat alkoivat osaltani eilen TUCEMEMS:n luentosarjalla Arjen ja uskomusten maailmat keskiajan Turussa Vanhalla raatihuoneella. Sen aloitti Jussi Kinnunen esitelmällä Aurajoen kehityksestä ja topografiasta keskiajalla. Turkuhan on käytännössä savea, josta pistää esiin kallioita, ja jonka halkaisee pohjois-etelä-suunnassa kymmenien kilometrien mittainen Turun harju, sekin osin saven peittämä. Nykyinen uoma vakiintui n. v. 1000 tienoilla jolloin joen suu oli nyk. Förin kohdalla. Keskustassa joen alla on 50-70-metrinen savipatja, jota joki syö koko ajan. Mätäjärvi oli toki tuttu entuudestaan, muttei tieto että se kuroutui Aurajoen silloisen suun merenlahdesta alkaen 250 jKr. lähtien. Järvi sai vetensä Kurjenkaivonkentän lähteestä, josta laski kaksikin Krooppina tunnettua ojaa. Lopuksi Jussi käsitteli rannansortumaa Koroisissa, mutta siitä enemmän täällä.
Ilari Aalto on tutkinut keskiaikaisten tiilentekijöiden merkkejä, joita löytyy Turun 1400-luvun tiilirakennuksista ja varsinkin tietysti tuomiokirkosta. Niiden funktio voi liittyä tuotantoon, ja palkanmaksuun, tai ne voivat olla taikamerkkejä tai suorastaan esirukouksia. Merkit voi nimittäin jaotella neljään ryhmään, kuten puumerkkien kaltaisiin, kirjaimiin ja symboleihin, mutta suurin osa muistuttaa jonkinlaisia työkaluja. Tarkemmin ottaen ne kuitenkin ovat pyhimysten attribuutteja, kuten apostoli Pietarin avain, Pyhän Laurentiuksen halsteri, apostoli Matteuksen hilpari. Pyhän Olavin kirves tai apostoli Andreaksen vinoristi. Pekka, Lauri, Matti, Olavi ja Antti olivat myös yleisiä miesten nimiä, joten ne ehkä kertoivat myös tiilentekijän nimen? Kiehtova todiste tästä voisi olla Petrus de Kymitton (Pietari Kemiöläisen) muuraamasta osasta tuomiokirkkoa, joista on löytynyt hänen nimeensä viittaava Pietarin avain - olettaen että muurarimestari myös valmisti käyttämänsä tiilet.
Sara Nora kertoi alkemiasta keskiajan maailmankuvassa. Se ei niinkään liittynyt magiaan, kuten nykyisin helposti ajattelisi, vaan heijasti aikansa "tiedettä" sellaisena kuin se silloin ymmärrettiin. Seitsemää tunnettua planeetta (mukaan lukien kuu ja aurinko) vastasi seitsemän metallia: kulta, hopea, rauta, elohopea, lyijy, tina ja kupari. Viisasten kiven avulla olisi mahdollista muuttaa epäjalot metallit jaloiksi, valkoinen kivi hopeaksi ja punainen kivi kullaksi. Sillä voi valmistaa myös elämän eliksiiriä, jolla tavoitella pitkää elämää, ei sentään ikuista, se ei kristitylle sopinut. Miksi tämän ajateltiin toimivan, liittyi teoriaan kahdesta "filosofisesta alkuaineesta" rikistä ja elohopeasta. Alkemiaa pidettiin siis tieteenä, ei kuitenkaan niin arvokkaana että sitä olisi opetettu yliopistoissa, vaan tietämys periytyi mestarilta oppipojille. Alkemistista kirjallisuutta kirjoitettiin myös paljon, ja mainintoja oli myös kaunokirjallisuudessa kuten Geoffery Chaucerin tuotannossa. Englannissa jopa kiellettiin kullan valmistus alkemian avulla 1403. Perinnöksi jäi kuitenkin tislaus, kultaus, erinäisten kemiallisten yhdisteiden löytäminen ja tietysti varsinaisen kemian synty 1600-luvulta alkaen.
Vilma Mättö esitelmöi aiheesta, josta on tullut itsekin Turun linnan tapahtumissa puhuttua, nimittäin keskiajan tarueläimistä. Physiologus, Plinius ja Isidoros Sevillainen olivat lähteinä useimmille kertomuksille griipeistä, kentaureista, yksisarvisista, merenneidoista ym. Taiteessa ne esitettiin varsin standardisoituina jotta ne olisi tunnistettu. Skorpioni ja paratiisin käärme esitettiin ihmiskasvoisina, mutta oliko oikein esittää em. käärme neitsytkasvoisena, herätti kiistaa teologien parissa. Erilaiset hirviömäiset ihmisrodut saattoivat perustua väärinkäsityksiin kuulopuheista, mutta mantikori voitiin esittää siekailematta juutalaisen hatussa. Mielenkiintoinen oli tieto että Marco Polon kirjan kuvituksena käytettiin hirviöitä, joita itse kirjassa ei mainittu. Lopuksi mainittiin 1300-luvulla elänyt Sir John Mandeville, josta kertovasta kirjasta lisää täällä.
Reima Välimäen lastenhoidollisten ongelmien vuoksi hänen esityksen vaihtoi paikkaa Jenny Kuulialan kanssa. Jenny kertoi rankaisuihmeistä keskiajalla, aineistona paljolti italialaiset lähteet. Ihmiset saattoivat hädän hetkellä tehdä ns. votum-lupauksen, siis vedota pyhimykseen lupaamalla esim. lahjoittaa kirkolle jotain lapsen tai eläimen parantumiseksi. Potilaan parannuttua tämä usein unohtui, mutta pyhimyspä saattoi muistuttaa asiasta lähettämällä taudin kahta kauheampana takaisin. Toisella tai kolmannella kerralla ihminen otti jo opikseen ja toteutti antamansa lupauksen, oli näiden pyhimyskertomusten juoni. Voisi siis sanoa että keskiverto pyhimys oli kuin Mustanaamio, kova mutta reilu.
Viimein pääsi Reima Välimäkikin ääneen, kertomaan pyhistä ja tekopyhistä papeista keskiajalla. Pappien asema alkoi nousta vuoden 1215 konsiilista alkaen, se vahvisti ehtoollisen ihmeen eli leivän ja viinin muuttumisen Kristyuksen ruumiiksi ja vereksi (ihme jonka vain pappi pystyi siis toteuttamaan) sekä jokaista seurakuntalaista koskevan ripin ja ehtoollisen vähintään kerran vuodessa (senkin vain pappi saattoi toimittaa). Papeilta aletiin myös odottaa eräänlaisia luostarihyveitä, ja Turussakin kaniikeille oli oma asuntola, pappien talo (jonka tapahtumat ovat ohjelmanumerona näillä markkinoilla) jossa näiden odotettiin asuvan. Vaan eihän kaikista papeista näin hyveelliseen elämään ollut, toistuvia syytöksiä tuli mm. juopottelusta, jalkavaimojen pidosta ja bordellin ylläpidostakin. Joku saattoi pitää messun haarniskaan pukeutuneena, mutta enemmän kismittivät seurakuntalaisilta palveluksista perityt maksut, kymmenystenhän olisi pitänyt kattaa ne. Joka tapauksessa kirkon kanta oli, että kelvottomimmankin papin suorittamat sakramentit olivat käypiä, muu olisi syössyt koko uskonelämän sekasortoon.
Kuvassa Pyhän Pietarin avainta esittävä tiilentekijän merkki Turun tuomiokirkon kaikkien pyhien kappelin, nykyisen pääkuorin seinässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti