Suustaladattavien aseiden viimeinen sukupolvi

Vaikka nallilukon periaate oli keksitty jo 1807, sitä alettiin soveltaa laajemmin sotilasaseisiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Ratkaisevaa asian kannalta oli ammuttaessa laajenevan luodin käyttöönotto. Brittien osalta tämä tapahtui M1851 kiväärissä, joka ampui ns. Minié-luotia. Vuonna 1853 käyttöön otettiin Enfield-kivääri, jonka kaliiperi oli pienennetty 0.577:ään tuumaan eli 14.7 mm:iin, ja jonka ampuma luoti oli sekä kartiomainen että sylinterimäinen säilyttäen näin paremmin vakautensa piipusta lähtiessään.

Peter Smithurstin Ospreyn Weapon-sarjaan kirjoittama The Pattern 1853 Enfield Rifle kertoo tästä monin tavoin käänteentekevästä aseesta. Rihlattuja aseita oli toki ollut käytössä ennenkin, mutta vain jääkärien tapaisilla valiojoukoilla. Nyt koko armeija sai käyttöönsä tarkan ja pitkälle kantavan aseen, millä tuli olemaan mullistava vaikutus sodankäyntiin. Smithurst on kartoittanut tämän seurauksia, kuten maaliinammunnan nousua keskeiseksi osaksi sotilaskoulutusta, sotilaskirurgian haasteita uudenlaisten haavojen edessä tai Britannian vapaaehtoisarmeijan (Volunteer Movement) syntyä 1850-luvulla. Siviilien kädessä uusi ase edellytti ballistiikan ymmärrystä ja siten koulutusta eli varakkuutta eikä kauaksi jää johtopäätös että kyseessä oli nimenomaan omistavan luokan aseistautuminen, vaikka välittömänä virikkeenä liikkeen syntyyn oli ollut Ranskan toisen keisarikunnan taholta koettu uhka.

Seurauksiltaan kaikkein keskeisimmäksi nousee kuitenkin aseen valmistustapa. Ensimmäistä kertaa aseen osat valmistettiin erikseen niitä varten (Yhdysvalloissa) valmistetuilla koneilla ja toleranssit olivat niin tarkkoja, että kaikki osat olivat vaihdettavissa aseesta toiseen toiminnan kärsimättä. Teollinen vallankumous oli toden teolla saavuttanut asetuotannon.

Enfield M1853:n kuten muidenkin nallilukkoaseiden merkittävimmät sodat olivat Krimin sota ja sepoykapina sekä Yhdysvaltain sisällissota. Krimillä ase koki brittihistoriansa kuuluisimman hetken kun 93. ylämaan rykmentti ei enää suojautunut ratsuväeltä neliömuodostelmaan (square) vaan pysäytti venäläiset tulellaan vain kaksi miestä syvässä linjassa ("ohut punainen linja"). Krimillä kävi myös ilmeiseksi, että jalkaväki pystyi nyt tulittamaan tykkimiehiä kauempaa kuin nämä kykenivät vastaamaan kartessiammuksillaan.

Sepoykapinan on väitetty alkaneen juuri tämän aseen käyttöönotosta, kun intialaissotilaat joutuivat puremaan auki sian- ja naudantalilla käsiteltyjä paperipatruunoita. Tarkalleen ottaen talia oli vain patruunan siinä päässä, jossa luoti sijaitsi, eikä sitä sen vuoksi tarvinnut viedä suuhun. Auki repäistiin vastakkainen pää, josta ruuti saatiin kaadettua piippuun. Sodan jälkeen patruunat rasvattiin tosin mehiläisvahalla, mutta eipä intialaisjoukoille myöskään annettu rihlattuja aseita kuin vasta myöhemmin. Hylätessään Enfieldin he olivat myös torjuneet aseen, jolla olisivat voineet taistelunsa voittaa, kuten Smithurst huomauttaa.

Kirjassa on runsaasti museolaisten ja keräilijöiden arvostamia lähikuvia aseen yksityiskohdista, ei kuitenkaan asteikolla varustetusta takatähtäimestä. Osprey-kirjasten arkkisynti on niiden formaatti, joka ei salli juuri raapaisua syvempää käsittelyä. Tässä on kuitenkin saatu aika kohtuullisesti informaatiota mukaan. Weapon-sarja voi osoittautua todella mielenkiintoiseksi ja hyödylliseksi, kunhan alun pakkopulla (jenkkien 1900-luvun sotilaskäsiaseet) saadaan alta pois. Siihen näyttää tosin menevän vielä ensi vuosikin.

Nallillukkokiväärit olivat suustaladattavien aseiden tehokkain, mutta myös viimeinen versio, Amerikan sisällissodasta alkaen ne alettiin korvata takalatausaseilla. Enfield M1853 jatkoi Snider-konversiona vuodesta 1866 vielä vuoteen 1871, jolloin Martini-Henry korvasi sen lopullisesti.