Perjantaiesine tällä kertaa blogistin omista kokoelmista - pitihän sitä Pariisista jotain Nappekrääsää ostaa. Tämä pysti tarttui 10 €:lla mukaan Seinen vasemman rannan rantakadun Quai de Montebellon jalkakäytäväkojuista.
Montakohan miljoonaa Napoleonpystiä maailmassa mahtaa olla? Pikainen kuvagooglaus kertoi mallien kirjon olevan suuri vaikkei juuri tätä löytynytkään. Pienoisveistos on 17 cm korkea ja kuvaa Napoleonia mieliasussaan, kaartin ratsujääkärirykmentin everstin univormussa, kunniamerkit rinnassaan.
Näiden pystien kitschluonteesta ei tietenkään ole epäilystä, mutta muistetaanpa, että populaarikulttuurin kuuluisimman yksityisetsivän, Sherlock Holmesin, yksi keisseistä oli Kuusi Napoleonia, kertomus keisarin pystejä rikkovasta miehestä.
Turun museokeskuksen kokoelmissa on muutamia Napoleon-aiheisia esineitä, joista kaksi olen takavuosina esitellyt kuukauden esineinä. Napoleonin vastainen propagandahuivi on sotien ajoilta, hänen voittojaan esittelevä pesukalusto 1800-luvun puolivälistä, jolloin miehestä luotua myyttiä hyödynsivät jo hänen katkerimman vihollisensa Englannin posliinitehtailijatkin.
perjantai 29. lokakuuta 2010
torstai 28. lokakuuta 2010
Iltakävely Roomassa
Lienee paras noudattaa Ninan neuvoa ja alkaa muistella heinäkuun 2010 Rooman matkaa niin kauan kuin siitä jotain muistaa. Tulopäivän iltana lähdimme oppaan johdolle kierrokselle keskustaan. Mukana oli audio guide -laitteet eli oppaalla lähetin ja muilla vastaanotin, josta opastusta saattoi kuunnella korvanapin avulla.
Ensimmäinen kohde olivat Espanjalaiset portaat, jotka itse asiassa on rakennettu ranskalaisten rahoilla.
Ja hyvin ovat myös englantilaiset edustettuina. Portaiden oikealla puolen on heidän "pyhäkkönsä", Keats-Shelley Memorial House, vasemmalla (kuvassa näkyvä) talo, jossa sijaitsee Babington's Tea Rooms.
Portaiden juurella olevalla Piazza di Spagnan keskellä on Fontana della Barcaccia, "Vanhan veneen suihkulähde".
Rooman suihkulähteiden vesi on juomakelpoista ja innokkaasti matkailijat sitä pullottivatkin. Lämpötila oli tuolloin todella reilusti +30 C.
Lähellä oli myös Colonna dell'Immaculata. Neitsyt Marian synnitön sikiäminen julistettiin dogmiksi vuonna 1854 ja asian kunniaksi pystytettiin pylväs lähelle Espanjalaisia portaita, koska nimenomaan Espanja oli asiaa ajanut. Pylväs on antiikin peruja ja huipulla on Marian veistos, jonka Rooman palokunta seppelöi vuosittain 8. joulukuuta.
Jalustassa on neljä raamatun hahmoa, Daavid, Jesaja, Hesekiel ja Mooses. Etualalla lienee Daavid harppuineen, vasemmalla Mooses, joka käännösvirheen vuoksi esitettiin taiteessa joskus sarvipäisenä.
Roomassa löytyy myös propagandalle nimetty katu, mikä barokkitaiteen luvatussa kaupungissa on enemmän kuin paikallaan.
Fontana di Trevi on Rooman suihkulähteistä kuuluisin, jos ei muusta syystä, niin siitä, että Anita Ekberg kahlasi siinä elokuvassa La Dolce Vita.
Lähikuva lähteen vasemmalta siiveltä. Näennäisesti karkeasti lohkotun kiven pinta onkin koristeltu lehdin.
Santa Maria in Trivion kirkko oli heti kulman takana.
Mutta vihdoinkin, Pantheon! Mitkään valokuvat eivät tee sille oikeutta. Tämä antiikin arkkitehtuurin saavutus on koettava sisältäpäin.
Vesi sataa sisään aukosta, mutta mihin se menee? Oppaan mukaan alas näistä rei'istä.
Vielä oli edessä Piazza Navona suihkulähteineen ja taiteilijalaumoineen. Aukio on säilyttänyt hävinneen antiikinaikaikaisen Domitianuksen stadionin/cirkuksen pitkänomaisen pohjakaavan.
Aurinko alkoi laskea ja ryhmä jatkoi roomalaiselle illalliselle. Matkalla sinne kohdalle osui yksi Rooman "juoma-automaateista". Karun näköinen laite, mutta vesi täysin juotavaa. Tukkimalla aukon kädellä veden saa suihkuamaan hanan yläpinnassa olevasta reiästä, josta sitä on helpompi juoda.
Vain Rooman helteet kokenut voi ymmärtää mikä keidas nämä kaivot ovat. Toki pullovettä myytiin suurimpien nähtävyyksien liepeillä, mutta kun pullo oli ryystetty tyhjäksi sai siihen täydennystä näin.
Ensimmäinen kohde olivat Espanjalaiset portaat, jotka itse asiassa on rakennettu ranskalaisten rahoilla.
Ja hyvin ovat myös englantilaiset edustettuina. Portaiden oikealla puolen on heidän "pyhäkkönsä", Keats-Shelley Memorial House, vasemmalla (kuvassa näkyvä) talo, jossa sijaitsee Babington's Tea Rooms.
Portaiden juurella olevalla Piazza di Spagnan keskellä on Fontana della Barcaccia, "Vanhan veneen suihkulähde".
Rooman suihkulähteiden vesi on juomakelpoista ja innokkaasti matkailijat sitä pullottivatkin. Lämpötila oli tuolloin todella reilusti +30 C.
Lähellä oli myös Colonna dell'Immaculata. Neitsyt Marian synnitön sikiäminen julistettiin dogmiksi vuonna 1854 ja asian kunniaksi pystytettiin pylväs lähelle Espanjalaisia portaita, koska nimenomaan Espanja oli asiaa ajanut. Pylväs on antiikin peruja ja huipulla on Marian veistos, jonka Rooman palokunta seppelöi vuosittain 8. joulukuuta.
Jalustassa on neljä raamatun hahmoa, Daavid, Jesaja, Hesekiel ja Mooses. Etualalla lienee Daavid harppuineen, vasemmalla Mooses, joka käännösvirheen vuoksi esitettiin taiteessa joskus sarvipäisenä.
Roomassa löytyy myös propagandalle nimetty katu, mikä barokkitaiteen luvatussa kaupungissa on enemmän kuin paikallaan.
Fontana di Trevi on Rooman suihkulähteistä kuuluisin, jos ei muusta syystä, niin siitä, että Anita Ekberg kahlasi siinä elokuvassa La Dolce Vita.
Lähikuva lähteen vasemmalta siiveltä. Näennäisesti karkeasti lohkotun kiven pinta onkin koristeltu lehdin.
Santa Maria in Trivion kirkko oli heti kulman takana.
Mutta vihdoinkin, Pantheon! Mitkään valokuvat eivät tee sille oikeutta. Tämä antiikin arkkitehtuurin saavutus on koettava sisältäpäin.
Vesi sataa sisään aukosta, mutta mihin se menee? Oppaan mukaan alas näistä rei'istä.
Vielä oli edessä Piazza Navona suihkulähteineen ja taiteilijalaumoineen. Aukio on säilyttänyt hävinneen antiikinaikaikaisen Domitianuksen stadionin/cirkuksen pitkänomaisen pohjakaavan.
Aurinko alkoi laskea ja ryhmä jatkoi roomalaiselle illalliselle. Matkalla sinne kohdalle osui yksi Rooman "juoma-automaateista". Karun näköinen laite, mutta vesi täysin juotavaa. Tukkimalla aukon kädellä veden saa suihkuamaan hanan yläpinnassa olevasta reiästä, josta sitä on helpompi juoda.
Vain Rooman helteet kokenut voi ymmärtää mikä keidas nämä kaivot ovat. Toki pullovettä myytiin suurimpien nähtävyyksien liepeillä, mutta kun pullo oli ryystetty tyhjäksi sai siihen täydennystä näin.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Napoleonin sotien univormut
Ranskan vallankumoussodat (1792-1802) ja Napoleonin sodat (1803-1815) kestivät yli kaksi vuosikymmentä ja paisuivat todelliseksi eurooppalaiseksi suursodaksi. Toisin kuin 1900-luvun maailmansodissa, yksikään Euroopan valtio ei kyennyt pysymään puolueettomana, vaan kaikki kansakunnat joutuivat mukaan ennemmin tai myöhemmin.
Sotilasmuodin koristeellisuus saavutti tuolloin huippunsa. Takit lyhenivät entisestään, niiden leikkaus oli äärimmäisen tiukka, eikä sotilaan mukavuutta lisännyt korkea pystykauluskaan. Päähineenä oli usein silinterin sotilaallinen serkku shako eli tsako, krenatööreillä myös karhunnahkamyssy (tuttu näky Buckinghamin palatsin edustalla edelleen). Pukujen paraativersiot oli koristeltu jos jonkinlaisin egiletein ja nauhoin ja päähineet plyymein.
Pukujen kirjo oli suuri, mutta jonkinlaisena sääntönä voi pitää, että jokainen, jolla siihen mahdollisuuksia oli, yritti näyttää niin husaarilta kuin suinkin. Tätä alunperin unkarilaisen kevyen ratsuväen vaatepartta olivat omimassa niin kevyt jalkaväki (jääkärit) kuin varsinkin kenraaleiden adjutantteina palvelevat nuoret aatelismiehet. Epäilemättä tavoitteena oli vastakkaisen sukupuolen suosio, onhan husaareiden galantti maine säilynyt operettien ansiosta nykypäiviin saakka.
Digby Smithin An Illustrated Encyclopedia of Uniforms of the Napoleonic Wars on Amerikan vapaussodan sotilaspuvuista kertovan rinnakkaisteoksensa tavoin massiivinen katselmus aikakauden armeijoihin. Pääpaino on suurvaltojen joukko-osastoissa; esim. Tanska ja Ruotsi ovat saaneet yhdessä vain yhden aukeaman osakseen! Ruotsin armeijan suomalaisten rykmenttien pukuja ei kirjassa ole ainuttakaan, mutta kirjan ansiot ovat jälleen siinä kansainvälisessä yleiskuvassa, jonka tällainen teos antaa.
Laitetaanpa mukaan muutama kuva Pariisin sotamuseosta, tasoltaan Ospreyn "author's collection"-luokkaa, myönnän, mutta täytyyhän tässä päästä elvistelemään siellä käynnillään. Voi pojat että sitä nähtävää riittikin!
Kaartin ratsukrenatööri. Rykmentti oli kaartin ratsuväen arvoltaan vanhin ja tunnettiiin lempi- tai pilkkanimellä "jumalat".
Kaartin jalkakrenatööri. Kaartilaisten lempinimi oli grognard, jonka suomennos voisi olla vaikkapa "purnaaja".
Samaisen krenatöörin vasikannahkareppu.
Vuonna 1806 kokeiltiin palaamista linjajalkaväen valkoisiin takkeihin. Kokeilu jäi lyhyeksi kuulemma siksi, että veriset valkoiset takit näyttivät niin kaameilta Eylaun (8.-9.2.1807) taistelukentällä...
Ranskan ratsuväen kaksi karabinieerirykmenttiä varustettiin kypärin sekä rinta- ja selkähaarniskoin Wagramin taistelun (1809) tappioiden jälkeen. Rykmentit taistelivat aina yhdessä.
Sotilasmuodin koristeellisuus saavutti tuolloin huippunsa. Takit lyhenivät entisestään, niiden leikkaus oli äärimmäisen tiukka, eikä sotilaan mukavuutta lisännyt korkea pystykauluskaan. Päähineenä oli usein silinterin sotilaallinen serkku shako eli tsako, krenatööreillä myös karhunnahkamyssy (tuttu näky Buckinghamin palatsin edustalla edelleen). Pukujen paraativersiot oli koristeltu jos jonkinlaisin egiletein ja nauhoin ja päähineet plyymein.
Pukujen kirjo oli suuri, mutta jonkinlaisena sääntönä voi pitää, että jokainen, jolla siihen mahdollisuuksia oli, yritti näyttää niin husaarilta kuin suinkin. Tätä alunperin unkarilaisen kevyen ratsuväen vaatepartta olivat omimassa niin kevyt jalkaväki (jääkärit) kuin varsinkin kenraaleiden adjutantteina palvelevat nuoret aatelismiehet. Epäilemättä tavoitteena oli vastakkaisen sukupuolen suosio, onhan husaareiden galantti maine säilynyt operettien ansiosta nykypäiviin saakka.
Digby Smithin An Illustrated Encyclopedia of Uniforms of the Napoleonic Wars on Amerikan vapaussodan sotilaspuvuista kertovan rinnakkaisteoksensa tavoin massiivinen katselmus aikakauden armeijoihin. Pääpaino on suurvaltojen joukko-osastoissa; esim. Tanska ja Ruotsi ovat saaneet yhdessä vain yhden aukeaman osakseen! Ruotsin armeijan suomalaisten rykmenttien pukuja ei kirjassa ole ainuttakaan, mutta kirjan ansiot ovat jälleen siinä kansainvälisessä yleiskuvassa, jonka tällainen teos antaa.
Laitetaanpa mukaan muutama kuva Pariisin sotamuseosta, tasoltaan Ospreyn "author's collection"-luokkaa, myönnän, mutta täytyyhän tässä päästä elvistelemään siellä käynnillään. Voi pojat että sitä nähtävää riittikin!
Kaartin ratsukrenatööri. Rykmentti oli kaartin ratsuväen arvoltaan vanhin ja tunnettiiin lempi- tai pilkkanimellä "jumalat".
Kaartin jalkakrenatööri. Kaartilaisten lempinimi oli grognard, jonka suomennos voisi olla vaikkapa "purnaaja".
Samaisen krenatöörin vasikannahkareppu.
Vuonna 1806 kokeiltiin palaamista linjajalkaväen valkoisiin takkeihin. Kokeilu jäi lyhyeksi kuulemma siksi, että veriset valkoiset takit näyttivät niin kaameilta Eylaun (8.-9.2.1807) taistelukentällä...
Ranskan ratsuväen kaksi karabinieerirykmenttiä varustettiin kypärin sekä rinta- ja selkähaarniskoin Wagramin taistelun (1809) tappioiden jälkeen. Rykmentit taistelivat aina yhdessä.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Matias Kettilmundinpoika
Turun linnan varhaisvaiheen kuuluisimpia asukkaita oli Matias Kettilmundinpoika. Hän toimi Turun linnan päällikkönä ja "Suomen päämiehenä" (capitaneus Finlandensis) laajoin valtuuksin vuosina 1324-26. Linnalle tuo kausi oli lyhyt, mutta loistelias. Matias kuului Ruotsin mahtavimpiin miehiin ja hänen taloutensa oli todellinen ritarihovi. Matiaksen testamentti on säilynyt ja siinä on lueteltu hänen palveluksessaan ollut väki haukkametsästäjää myöten.
Turun linnan keskiaikaiseen vierashuoneeseen avattiin viime keväänä Matiaksesta kertova näyttely, joka on auki 31.7.2011 saakka. Turun linnan ritariklubi vieraili näyttelyssä pari viikkoa sitten, jolloin linnanrouva Katariina kertoi lapsille elämästä ritarihovissa. Turku-TV kuvasi vierailun Vekarat-ohjelmaan ja sen voi katsoa täältä.
Viime kesän keskiaikapäivien ajaksi yleisölle avattiin linnan luoteiskulmassa oleva ns. ensimmäinen asuinhuone. Matiaksen perhe asui juuri näissä tiloissa, ja niihin asettui nyt hänen seurueensa (alias Vapaakomppania) kahdeksi päiväksi yleisön ihmeteltäväksi (kuva ylhäällä).
Verkosta löytyy Matiaksesta Nordisk familjebokiin pohjautuva ruotsinkielinen Wikipedia-artikkeli ja paljon lyhyempi suomenkielinen. Niin, ja onhan myös Tuomolan Simo blogannut hänestä.
Kuva: TMK/Martti Puhakka
maanantai 25. lokakuuta 2010
Syyslomalla Pariisissa
Sotilaat kylläkin partioivat Eiffelin tornin juurella ja Notre-Damen edustalla, ehkä pikemminkin viimeaikaisten terrorivaroitusten kuin eläkeiän nostoaikeista raivostuneiden ranskalaisten vuoksi.
Eikä mikään muukaan Pariisista lukemamme ja kuulemamme pitänyt paikkaansa. Paikallisjunan päätettyä matkansa Gare du Nordille vieressämme istunut nuori ranskatar kiirehti englanniksi neuvomaan meille jatkoreitin, ja englantia ymmärsivät ja osasivat kaikki palvelualojen edustajat, joiden kanssa puheisiin jouduimme. Yhtäkään tylyä ranskalaista emme tavanneet.
Sen sijaan opimme, että Ebookersilta varatut matkat käsittävät tosiaan vain lennot ja yöpymiset. Aamiaisista lyötiin lähtiessä lasku eteen ja olipa mukana "kaupunkiverokin", 1 € per nuppi per yö.
Noloa tämän ikäisenä myöntää, mutta olin ensimmäistä kertaa "Valon kaupungissa", joten kohteina olivat Notre-Dame, Eiffelin torni, Riemukaari, Louvre ja Hôtel des Invalides. Niin, ja tietenkin Luxembourgin puisto, johon perheen nuorimman oli päästävä matkan jokaisena viitenä päivänä.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Viron historia vaakunoina
Torin sotilaiden muistokirkossa oli esitelty Viron historian aikakaudet pienten kankaisten vaakunoiden rivistönä. Idea oli niin hieno, että siitä pitää tehdä nettiversio.
Tanskalaiset valtaavat Pohjois-Viron. Tulevan Tallinnan lähellä v. 1219 käydyssä taistelussa Tanskan kansallislippu Dannebrog leijailee alas taivaasta. Tallinna saa nimensä tanskalaisista ja Tanskan vaakunan kolme leijonaa periytyivät lopulta itsenäisen Viron vaakunaan.
Kalparitariston lyhyt valtakausi. Veljistö tuhoutuu Saulen taistelussa 1236 ja sen rippeet liitetään Saksalaiseen ritarikuntaan.
Tanska saa osuutensa Virosta takaisin. Tanskan valtaa kestää yli vuosisadan, ja se päättyy vuosien 1343-45 veriseen Yrjönyön kapinaan.
Virolaisten kapinointiin tuskastunut Tanskan kuningas myy osuutensa Virosta Saksalaiselle ritarikunnalle.
Liivinmaan ritarikunta oli Saksalaisen ritarikunnan haara, joka hallitsi ns. Vanhaa Liivinmaata eli nykyisten Viron ja Latvian aluetta. Uskonpuhdistuksen horjuttama ritaristo kukistuu Venäjän hyökkäykseen vuonna 1561.
Ruotsin vallan aika. Vuonna 1561 Ruotsin alue käsittää vasta Tallinnan, mutta laajenee lopulta käsittämään lähes koko Vanhan Liivinmaan. Kaikki romahtaa suuressa Pohjan sodassa.
Venäjä valtaa Baltian 1710, ja valtauksen sinetöi Uudenkaupungin rauha 1721. Säätyjen erioikeudet vahvistetaan ja vanhan saksalaisaateliston valta jatkuu.
Kotka muuttuu kaksipäisestä yksipäiseksi. Saksa valtaa Viron ensimmäisessä maailmansodassa: Itämeren saaret syksyllä 1917 ja loput seuraavana vuonna. Saksa itse romahtaa kuitenkin vuoden 1918 syksyllä.
Virolaiset voittavat vihdoin vapautensa taistelussa toisaalta saksalaisia vapaajoukkoja, toisaalta puna-armeijaa vastaan. Saksalainen aatelisto menettää valtansa sekä suurimman osan maistaan maareformissa.
Hitlerin ja Stalinin etupiirijaossa Baltian maat jäävät Neuvostoliitolle. "Stalinilaisen perustuslain aurinko" kyydityksineen kaikkineen ehtii paistaa virolaisille kuitenkin vain vuoden.
Saksa miehittää Viron kesän 1941 salamasodassa ja vetäytyy sieltä kesän 1944 ankarien taistelujen jälkeen. Saksan raskaan miehitysvallan aikana virolaisia taistelee niin Saksan, Neuvostoliiton kuin Suomenkin asevoimissa. [Huom. Kotka ei ole Kolmannen valtakunnan aikainen, vaan nykyisin käytössä oleva Saksan liittotasavallan käyttämä.]
Toisen maailmansodan seurauksena Viro jää neuvostoimperiumin osaksi lähes puoleksi vuosisadaksi.
Vasta imperiumin romahdettua 1990 Viron tasavalta syntyy uudelleen.
Tanskalaiset valtaavat Pohjois-Viron. Tulevan Tallinnan lähellä v. 1219 käydyssä taistelussa Tanskan kansallislippu Dannebrog leijailee alas taivaasta. Tallinna saa nimensä tanskalaisista ja Tanskan vaakunan kolme leijonaa periytyivät lopulta itsenäisen Viron vaakunaan.
Kalparitariston lyhyt valtakausi. Veljistö tuhoutuu Saulen taistelussa 1236 ja sen rippeet liitetään Saksalaiseen ritarikuntaan.
Tanska saa osuutensa Virosta takaisin. Tanskan valtaa kestää yli vuosisadan, ja se päättyy vuosien 1343-45 veriseen Yrjönyön kapinaan.
Virolaisten kapinointiin tuskastunut Tanskan kuningas myy osuutensa Virosta Saksalaiselle ritarikunnalle.
Liivinmaan ritarikunta oli Saksalaisen ritarikunnan haara, joka hallitsi ns. Vanhaa Liivinmaata eli nykyisten Viron ja Latvian aluetta. Uskonpuhdistuksen horjuttama ritaristo kukistuu Venäjän hyökkäykseen vuonna 1561.
Ruotsin vallan aika. Vuonna 1561 Ruotsin alue käsittää vasta Tallinnan, mutta laajenee lopulta käsittämään lähes koko Vanhan Liivinmaan. Kaikki romahtaa suuressa Pohjan sodassa.
Venäjä valtaa Baltian 1710, ja valtauksen sinetöi Uudenkaupungin rauha 1721. Säätyjen erioikeudet vahvistetaan ja vanhan saksalaisaateliston valta jatkuu.
Kotka muuttuu kaksipäisestä yksipäiseksi. Saksa valtaa Viron ensimmäisessä maailmansodassa: Itämeren saaret syksyllä 1917 ja loput seuraavana vuonna. Saksa itse romahtaa kuitenkin vuoden 1918 syksyllä.
Virolaiset voittavat vihdoin vapautensa taistelussa toisaalta saksalaisia vapaajoukkoja, toisaalta puna-armeijaa vastaan. Saksalainen aatelisto menettää valtansa sekä suurimman osan maistaan maareformissa.
Hitlerin ja Stalinin etupiirijaossa Baltian maat jäävät Neuvostoliitolle. "Stalinilaisen perustuslain aurinko" kyydityksineen kaikkineen ehtii paistaa virolaisille kuitenkin vain vuoden.
Saksa miehittää Viron kesän 1941 salamasodassa ja vetäytyy sieltä kesän 1944 ankarien taistelujen jälkeen. Saksan raskaan miehitysvallan aikana virolaisia taistelee niin Saksan, Neuvostoliiton kuin Suomenkin asevoimissa. [Huom. Kotka ei ole Kolmannen valtakunnan aikainen, vaan nykyisin käytössä oleva Saksan liittotasavallan käyttämä.]
Toisen maailmansodan seurauksena Viro jää neuvostoimperiumin osaksi lähes puoleksi vuosisadaksi.
Vasta imperiumin romahdettua 1990 Viron tasavalta syntyy uudelleen.
perjantai 15. lokakuuta 2010
Verta ja kauhuja
Populaarikulttuurissa on kuulemma suoranainen vampyyribuumi, joten nostetaanpa perjantaiesineen aiheeksi verenvuodatus historiallisissa merkeissä. Antiikista periytyneen humoraaliopin mukaan sairaudet johtuivat kehon nesteiden (veren, liman sekä mustan ja keltaisen sapen) epätasapainosta. Asiaa uskottiin olevan mahdollista korjata suoneniskennällä, joka kuppauksen muodossa säilyi kansanlääkinnässä uusimpiin aikoihin asti.
Veri pantiin virtaamaan suoneniskentäraudalla, lyhyemmin suoniraudalla. Terä viritettiin jousella, painettiin vasten ihoa suonen kohdalla ja laukaistiin. Mekanismi näkyy tässä kuvassa.
Koristelua näkyy jo tälläkin puolen, mutta raudan sileä puoli tarjosi suuremman pinnan ornamentiikalle. Useimmiten se on näissä esineissä melko kansanomaista, mutta tässä Turun museokeskuksen kulttuurihistoriallisten kokoelmien hienoimmassa suoniraudassa on rokokoo kukkineen ja voluutteineen päässyt oikeuksiinsa.
No missäs ne kauhut ovat, kysyy lukija? Ne ovat Turun linnassa! Turun linnan suositut kauhukierrokset ovat taas alkaneet. Linkin takana enemmän, mutta tiivistetysti niin, että kierroksia on loka-marraskuun ajan joka keskiviikko klo 20 alkaen, illlan aikana tehdään kolme kierrosta. Hinta on 12 € hengeltä ja ikää täytyy osallistujalla olla vähintään 15 vuotta. Ennakkovaraukset: (02) 2620 322 tai opastilaukset.linna(at)turku.fi.
Veri pantiin virtaamaan suoneniskentäraudalla, lyhyemmin suoniraudalla. Terä viritettiin jousella, painettiin vasten ihoa suonen kohdalla ja laukaistiin. Mekanismi näkyy tässä kuvassa.
Koristelua näkyy jo tälläkin puolen, mutta raudan sileä puoli tarjosi suuremman pinnan ornamentiikalle. Useimmiten se on näissä esineissä melko kansanomaista, mutta tässä Turun museokeskuksen kulttuurihistoriallisten kokoelmien hienoimmassa suoniraudassa on rokokoo kukkineen ja voluutteineen päässyt oikeuksiinsa.
No missäs ne kauhut ovat, kysyy lukija? Ne ovat Turun linnassa! Turun linnan suositut kauhukierrokset ovat taas alkaneet. Linkin takana enemmän, mutta tiivistetysti niin, että kierroksia on loka-marraskuun ajan joka keskiviikko klo 20 alkaen, illlan aikana tehdään kolme kierrosta. Hinta on 12 € hengeltä ja ikää täytyy osallistujalla olla vähintään 15 vuotta. Ennakkovaraukset: (02) 2620 322 tai opastilaukset.linna(at)turku.fi.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Torin helvetti, piru ja kirkko
Italian ja museoesineiden väliin matkamuistelmia lähiulkomailta. Kesän 2010 Viron matkalla käytiin myös Pärnusta koilliseen sijaitsevassa Torin kauppalassa. Viro on melkoisen lattana maa, joten Torin luonnonhistoriallinen nähtävyys, jyrkkä hiekkapenkka, pistää todella silmään.
Pärnujoki syö penkkaa koko ajan, mutta tässä se, mitä Torin helvetiksi kutsutusta luolasta on jäljellä.
Kuva luolasta joelle päin, takana silta, jolta ensimmäinen kuva on otettu.
Hiekkapinta on houkutellut sukupolven toisensa jälkeen kaivertamaan nimiään. Törmä on niitä aivan täynnä, ja vanhin bongaamani vuodelta 1907, varsin hyvin sateet kestänyt, jos pitää paikkansa.
Jyrkänteen laella on piru itse.
Paikallaan on hän ollut vuodesta 1959, jos kiven teksti mitään osviittaa antaa. Virontaitoisemmat voivat klikata kuvaa suuremmaksi ja tulkata kommentteihin.
Melko sympaattiselta vaikuttaa piru virolaisessa kansanperinteessä. Liekö mitään tekemistä sen kanssa, että virolaiset ovat tiettävästi maailman vähiten uskonnollinen kansakunta?
Oli miten oli, pirun vieressä on portti Torin hautausmaalle...
...ja tie Torin kirkolle.
Kirkon vierellä on Viron vapaussodan muistomerkki vuodelta 2003. Pyhä Yrjö (Jüri) on siinä listimässä jälleen kerran yhtä lohikäärmettä, mutta myös toinen luontokappale, hevonen, ansaitsee tässä yhteydessä huomiota. Torin seudulla on harrastettu hevosjalostusta vuodesta 1854 ja se on Torinhevosen kotipaikka.
Saksalaiset tuhosivat kirkon vetäytyessään syyskuussa 1944, eikä neuvostohallinto sallinut sen korjaamista. Uuden itsenäisyyden aikana se on entisöity ja omistettu toisessa maailmansodassa kuolleille virolaissotilaille, kuten kyltit ovensuussa kertovat, tässä niistä yksi.
Sisätilat ovat luterilaiseen tapaan hillittyjä. Alttarin muodostavat jauhinkivet kuvaavat virolaisten jauhautumista historian myllyssä.
Kuvasta vasemmalle on uurnaseinä, jonka yhteydessä oli valokuvia siitä, miltä kirkko ennen kunnostusta näytti.
Kirkon seinien suurilla kivitauluilla on kuolleiden nimiä. Jos oikein ymmärsin, kyseessä ovat nimenomaan Viron vapaudenristin haltijat, siis vapaussotaan osallistuneet, jotka kaatuivat tai menehtyivät leireillä toisessa maailmansodassa.
Tarkemmin katsoen monien tie on todellakin päättynyt Gulagin eri leireillä.
StepLag lienee suomeksi "Aroleiri", mikä toi mieleeni erään Solzhenitsynin teoksen, mahdollisesti Ensimmäisen piirin. Vangit pohtivat siinä, mikä runoilija vankileirihallinnossa oikein vaikuttaakaan: Aroleiri, Metsäleiri, Niittyleiri...
Vaikuttava paikka kyllä.
Pärnujoki syö penkkaa koko ajan, mutta tässä se, mitä Torin helvetiksi kutsutusta luolasta on jäljellä.
Kuva luolasta joelle päin, takana silta, jolta ensimmäinen kuva on otettu.
Hiekkapinta on houkutellut sukupolven toisensa jälkeen kaivertamaan nimiään. Törmä on niitä aivan täynnä, ja vanhin bongaamani vuodelta 1907, varsin hyvin sateet kestänyt, jos pitää paikkansa.
Jyrkänteen laella on piru itse.
Paikallaan on hän ollut vuodesta 1959, jos kiven teksti mitään osviittaa antaa. Virontaitoisemmat voivat klikata kuvaa suuremmaksi ja tulkata kommentteihin.
Melko sympaattiselta vaikuttaa piru virolaisessa kansanperinteessä. Liekö mitään tekemistä sen kanssa, että virolaiset ovat tiettävästi maailman vähiten uskonnollinen kansakunta?
Oli miten oli, pirun vieressä on portti Torin hautausmaalle...
...ja tie Torin kirkolle.
Kirkon vierellä on Viron vapaussodan muistomerkki vuodelta 2003. Pyhä Yrjö (Jüri) on siinä listimässä jälleen kerran yhtä lohikäärmettä, mutta myös toinen luontokappale, hevonen, ansaitsee tässä yhteydessä huomiota. Torin seudulla on harrastettu hevosjalostusta vuodesta 1854 ja se on Torinhevosen kotipaikka.
Saksalaiset tuhosivat kirkon vetäytyessään syyskuussa 1944, eikä neuvostohallinto sallinut sen korjaamista. Uuden itsenäisyyden aikana se on entisöity ja omistettu toisessa maailmansodassa kuolleille virolaissotilaille, kuten kyltit ovensuussa kertovat, tässä niistä yksi.
Sisätilat ovat luterilaiseen tapaan hillittyjä. Alttarin muodostavat jauhinkivet kuvaavat virolaisten jauhautumista historian myllyssä.
Kuvasta vasemmalle on uurnaseinä, jonka yhteydessä oli valokuvia siitä, miltä kirkko ennen kunnostusta näytti.
Kirkon seinien suurilla kivitauluilla on kuolleiden nimiä. Jos oikein ymmärsin, kyseessä ovat nimenomaan Viron vapaudenristin haltijat, siis vapaussotaan osallistuneet, jotka kaatuivat tai menehtyivät leireillä toisessa maailmansodassa.
Tarkemmin katsoen monien tie on todellakin päättynyt Gulagin eri leireillä.
StepLag lienee suomeksi "Aroleiri", mikä toi mieleeni erään Solzhenitsynin teoksen, mahdollisesti Ensimmäisen piirin. Vangit pohtivat siinä, mikä runoilija vankileirihallinnossa oikein vaikuttaakaan: Aroleiri, Metsäleiri, Niittyleiri...
Vaikuttava paikka kyllä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)