Ensimmäinen numero omistajanvaihdoksen jälkeen, ja kannessa onkin jo uutta ilmettä, nimi muuttunee myöhemmin. Vuodesta 1993 ilmestynyt antiikkilehti jatkaa nyt ilmestymistään Fokus Median omistuksessa. Ensimmäinen työsuhteeni museon alkoi muuten samana vuonna ja siitä lähtien on lehden numeroita hyllyyn kertynyt.
Henkilöjutuista kiinnostavimmiksi nousevat arkeologi Jan Fast, jonka Vantaan Kiviniemessä johtamat kaivaukset nousivat kesällä otsikoihin sieltä löytyneiden savi-idoleiden vuoksi. Kalligrafi Anja Lehtinen puolestaan on opettanut 1600-luvun käsialaa Tyttökuningas-elokuvan näyttelijöille. Tämä Turkua ja Varsinais-Suomea laajemminkin viime talvena työllistänyt elokuva saa ensi-iltansa samaan aikaan samanaiheisen näyttelymme kanssa ensi vuoden alussa.
Esinekulttuurin kannalta mielenkiintoisista artikkeleista ensimmäinen kertoo hiuskoruista, tuosta 1800-luvun ja erityisesti 1840-luvun esinetyypistä, joka on saanut jäädä museoiden kuriositeeteiksi. Meilläkin ne ovat säilytystiloissa, toki muutama esillä linnan pohjoisessa näyttelyhallissa. Jostain syystä ne ovat jotenkin kammottaneet itseänikin - muistumaa keskitysleirien hiuskasoista? Nyt sai kylläkin lukea näillekin olevan omat antiikkimarkkinansa.
Toinen artikkeli kertoo hiotun ja kaiverretun lasin eroista. Kaivertamalla tehdään erilaisia kuvioita jotka usein jätetään sameiksi, hiominen on lasin perusteellisempaa muotoilua, eräänlaista lasin veistämistä. Yhtä kaikki museokokoelmien luetteloijalle lasiesineet ovat yhtä päänsärkyä, lähes aina vailla merkintöjä jotka kertoisivat tekijän ja ajoituksen.
Turussa on käyty kiertämässä kaikkiaan kuusi vintageliikettä. Niistä kolme sijaitsee Yliopistonkadun alkupäässä, minkä keskittymän huomasin tässä eräänä päivän itsekin, vaikka, uskokaa tai älkää, en oikeastaan koskaan kiertele antiikkiliikkeitä.
Tietämättömyyspaljastuksena seikka Villa Oivalasta kertoneen jutun yhteydestä. Paremman väen kesähuviloihin alettiin rakentaa saunoja vasta 1920-luvulta lähtien. Sitä ennen saunaa oli pidetty takapajuisena ja rakennettu vain kylpyhuone. Olikohan tuokin vastaitsenäistyneen maan kansallismielisyyden ilmaus? Mieleeni tuli myös että Muumitkaan eivät koskaan sauno, uimahuone heillä kuitenkin on.
maanantai 29. syyskuuta 2014
perjantai 26. syyskuuta 2014
Knuut Suuren kolikko ja kypärä
Viikko sitten esitellyssä Aurajokilaakson hopearahalöydössä oli mukana Knuut Suuren aikana, vuosina 1023-29 Englannissa lyöty kolikko, tai oikeammin sen katkelma. Suurennos paljastaa siinä kypäräpäisen mieshahmon, mitä ilmeisimmin kuninkaan itsensä.
Kuva toi mieleeni toisen pään, yhdessä jos toisessakin viikinkejä käsittelevässä kirjassa kuvituksena olevan puuveistoksen 1000-luvun Sigtunasta (kuuluu Statens historiska museumin kokoelmiin).
Myös Knuutin kypärässä voi erottaa tuon aikakauden kypärille luonteenomaisen "nasaalin" eli nenäsuojan. Knuut Suuri (n.995-1935) oli ehta, tosin kristitty, viikinkikuningas, Sven Haaraparran poika ja Harald Sinihampaan* pojanpoika. Hän kokosi Tanskan, Norjan ja Englannin samaksi valtioksi jota on kutsuttu myös Pohjanmeren valtakunnaksi. Englannissa Knuut ilmeisesti tunnetaan parhaiten tarinasta jossa hän (tuloksetta) käski nousuvettä pysähtymään.
Myös Skotlannin kuningas Malcolmin Knuut alisti vasallikseen. Valtakunta hajosi Knuutin kuoltua, mutta vuonna 1066 vain vähän ennen Hastingsin taistelua Norjan kuningas Harald Ankara yritti koota Knuutin hallitsemat valtakunnat, mutta kaatui Stamfordin sillan taistelussa. Brittein saarten skandinaavinen vaihe päättyi 1066 ja usein keskiajan lasketaan siitä vasta Englannissa alkavankin. Olisivatko Englanti ja Skotlanti ilman normannivalloitusta "Pohjoismaita"? Jossain määrinhän tämä identifioituminen Skandinaviaan nousi esiin taannoisessa Skotlannin kansanäänestyksessä.
Mihin eri suuntiin 1000-luvun viikinkikypärä kehittyi keskiajan mittaan, se käy ilmi tästä.
* Ja jos sitä jäitte miettimään, niin kyllä, Bluetooth on saanut nimensä Knuutin isoisän mukaan.
Kuva toi mieleeni toisen pään, yhdessä jos toisessakin viikinkejä käsittelevässä kirjassa kuvituksena olevan puuveistoksen 1000-luvun Sigtunasta (kuuluu Statens historiska museumin kokoelmiin).
Myös Knuutin kypärässä voi erottaa tuon aikakauden kypärille luonteenomaisen "nasaalin" eli nenäsuojan. Knuut Suuri (n.995-1935) oli ehta, tosin kristitty, viikinkikuningas, Sven Haaraparran poika ja Harald Sinihampaan* pojanpoika. Hän kokosi Tanskan, Norjan ja Englannin samaksi valtioksi jota on kutsuttu myös Pohjanmeren valtakunnaksi. Englannissa Knuut ilmeisesti tunnetaan parhaiten tarinasta jossa hän (tuloksetta) käski nousuvettä pysähtymään.
Myös Skotlannin kuningas Malcolmin Knuut alisti vasallikseen. Valtakunta hajosi Knuutin kuoltua, mutta vuonna 1066 vain vähän ennen Hastingsin taistelua Norjan kuningas Harald Ankara yritti koota Knuutin hallitsemat valtakunnat, mutta kaatui Stamfordin sillan taistelussa. Brittein saarten skandinaavinen vaihe päättyi 1066 ja usein keskiajan lasketaan siitä vasta Englannissa alkavankin. Olisivatko Englanti ja Skotlanti ilman normannivalloitusta "Pohjoismaita"? Jossain määrinhän tämä identifioituminen Skandinaviaan nousi esiin taannoisessa Skotlannin kansanäänestyksessä.
Mihin eri suuntiin 1000-luvun viikinkikypärä kehittyi keskiajan mittaan, se käy ilmi tästä.
* Ja jos sitä jäitte miettimään, niin kyllä, Bluetooth on saanut nimensä Knuutin isoisän mukaan.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Permiläistä eläintaidetta
Suomalais-ugrilaisten kansojen nimet ja ryhmittelyt, noloa kyllä, eivät koskaan ole ollut vahvuuteni, ja jälleen kerran piti opetella että Pohjois-Venäjällä asuvat permiläiset jakautuvat komeihin (ja nämä puolestaan komisyrjääneihin ja komipermjakkeihin) ja udmurtteihin eli votjakkeihin.
Eero Aution vuonna 2000 julkaisema Kotkat, Hirvet, Karhut - permiläistä pronssitaidetta esittelee ja tulkitsee näiden kansojen pronssivaluperinnettä joka kukoisti Euroopan keskiaikaa vastaavalla ajanjaksolla 400-1300 jKr. Yleensä kuvastot ovat tällaisissa teoksissa lopussa, mutta nyt ne ovat alussa, kattaen n. kolmanneksen sivumäärästä. Kuvat ovat suurimmalta osin värillisiä, mutta laatu on sanoisiko vaihteleva, kenties teoksen iälläkin on merkityksensä.
Suurin osa teoksesta käsittelee näiden merkillisten eläin- ja ihmiseläinhahmojen tulkintaa. Sillä on perinteensä jo 1800-luvulla, sillä muutamia esiintyi jo J.R. Aspelinin klassikossa Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asuma-aloilta (1877-84). Valtaosin tutkimusta on tehty toki Venäjällä ja Autio esittelee miten monelta kantilta pronssihahmoja on voitu tulkita, ja miten hankalasti todistettavia teoriat ovat. Onko kyseessä totemismi vai shamanismi? Ovatko esineet sielun säiliöitä? Eikä yksimielisyyttä ole edes sitä miten tulkita kasvokkain olevia eläimiä: taistelevatko vai lempivätkö ne? Edustaako lisko hyvää vai pahaa? Omissa tulkinnoissaan Autio antaa painoa koruissa esiintyvien hahmojen lukumäärille ja niiden merkityksille, mutta myöntää myös ettei esineistöä ole mahdollista tulkita vain yhdestä kulmasta vaan ne ovat saaneet vaikutteita monilta tahoilta. Mielenkiintoinen seikka on sekin, että näitä koruja valoivat ilmeisesti naiset.
Monenlaisia tulkintoja näille pienille merkillisille esineille voi siis keksiä. Jos joku haluaa aiheeseen paneutua, löytyy netistä venäjänkielinen sivusto, jossa niiden kuvia löytyy aiheen mukaan ryhmiteltynä koko joukko.
(P.S. Samana vuonna ilmestyi Venäjän kristillisistä pronssivaluista kirja Bysantti valinkauhassa, jonka arvostelin tuoreeltaan.)
Eero Aution vuonna 2000 julkaisema Kotkat, Hirvet, Karhut - permiläistä pronssitaidetta esittelee ja tulkitsee näiden kansojen pronssivaluperinnettä joka kukoisti Euroopan keskiaikaa vastaavalla ajanjaksolla 400-1300 jKr. Yleensä kuvastot ovat tällaisissa teoksissa lopussa, mutta nyt ne ovat alussa, kattaen n. kolmanneksen sivumäärästä. Kuvat ovat suurimmalta osin värillisiä, mutta laatu on sanoisiko vaihteleva, kenties teoksen iälläkin on merkityksensä.
Suurin osa teoksesta käsittelee näiden merkillisten eläin- ja ihmiseläinhahmojen tulkintaa. Sillä on perinteensä jo 1800-luvulla, sillä muutamia esiintyi jo J.R. Aspelinin klassikossa Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asuma-aloilta (1877-84). Valtaosin tutkimusta on tehty toki Venäjällä ja Autio esittelee miten monelta kantilta pronssihahmoja on voitu tulkita, ja miten hankalasti todistettavia teoriat ovat. Onko kyseessä totemismi vai shamanismi? Ovatko esineet sielun säiliöitä? Eikä yksimielisyyttä ole edes sitä miten tulkita kasvokkain olevia eläimiä: taistelevatko vai lempivätkö ne? Edustaako lisko hyvää vai pahaa? Omissa tulkinnoissaan Autio antaa painoa koruissa esiintyvien hahmojen lukumäärille ja niiden merkityksille, mutta myöntää myös ettei esineistöä ole mahdollista tulkita vain yhdestä kulmasta vaan ne ovat saaneet vaikutteita monilta tahoilta. Mielenkiintoinen seikka on sekin, että näitä koruja valoivat ilmeisesti naiset.
Monenlaisia tulkintoja näille pienille merkillisille esineille voi siis keksiä. Jos joku haluaa aiheeseen paneutua, löytyy netistä venäjänkielinen sivusto, jossa niiden kuvia löytyy aiheen mukaan ryhmiteltynä koko joukko.
(P.S. Samana vuonna ilmestyi Venäjän kristillisistä pronssivaluista kirja Bysantti valinkauhassa, jonka arvostelin tuoreeltaan.)
maanantai 22. syyskuuta 2014
Kakolanmäellä
Kakolanmäki on Turun museokeskuksen Kalastajankadun toimipisteestä katsoen hankala este, joka täytyy kiertää joko Puutarha- tai Linnankadun kautta keskustaan päästäkseen. Lauantaina tuli kuitenkin kierreltyä siellä ihan huvikseen. Kukkulan itäpäässä on ilmeisen kauan ollut pieni yleinen puisto portaikkoineen ja penkkeineen.
Ylhäältä kallioilta löytyy todisteita askettäisestä käytöstä.
Vankilatoiminta loppui 2007 ja vankila-aluetta esittelevät kierrokset 2012. Tässä oikealla lääninvankilan muuria. Sieltä tullut putki on tuonut sahanpurua verstaalta. Puutyöt ovat olleet keskeinen osa vankilan työtoimintaa.
Paikka on enimmäkseen autiona, kaupaksi eivät vankilat ole menneet. Tietöitä oli tekeillä.
Lääninvankilan (taka)portti.
Mäen eteläreunalla on melkoinen rotko joka syntyi siitä että rinteen graniittia ("kakoliittia") louhittiin vankilan rakennustarpeiksi.
Keskusvankilan "huokausten silta".
Rakennusajoista muistuttavan kivi.
Keskusvankilan länsiseinä. Kelpasi sieltä katsella Ruotsinlaivojen lähtöä ja haaveilla vapaudesta.
Ainoa tähän asti kaupaksi mennyt osa on tämä vankimielisairaala, jonka ympärysmuuri ei näytä pysyvän pystyssä ilman tukitoimia.
Keskus- ja lääninvankila ovat edelleen myynnissä, jos ketä kiinnostaa. Kaikenlaista on niihin ehditty kaavailla, museotoimi mukaan lukien.
Lisää Kakolan historiasta täällä.
Ylhäältä kallioilta löytyy todisteita askettäisestä käytöstä.
Vankilatoiminta loppui 2007 ja vankila-aluetta esittelevät kierrokset 2012. Tässä oikealla lääninvankilan muuria. Sieltä tullut putki on tuonut sahanpurua verstaalta. Puutyöt ovat olleet keskeinen osa vankilan työtoimintaa.
Paikka on enimmäkseen autiona, kaupaksi eivät vankilat ole menneet. Tietöitä oli tekeillä.
Lääninvankilan (taka)portti.
Mäen eteläreunalla on melkoinen rotko joka syntyi siitä että rinteen graniittia ("kakoliittia") louhittiin vankilan rakennustarpeiksi.
Keskusvankilan "huokausten silta".
Rakennusajoista muistuttavan kivi.
Keskusvankilan länsiseinä. Kelpasi sieltä katsella Ruotsinlaivojen lähtöä ja haaveilla vapaudesta.
Ainoa tähän asti kaupaksi mennyt osa on tämä vankimielisairaala, jonka ympärysmuuri ei näytä pysyvän pystyssä ilman tukitoimia.
Keskus- ja lääninvankila ovat edelleen myynnissä, jos ketä kiinnostaa. Kaikenlaista on niihin ehditty kaavailla, museotoimi mukaan lukien.
Lisää Kakolan historiasta täällä.
perjantai 19. syyskuuta 2014
(Melkein) 30 hopearahaa
Tarkalleen ottaen näitä Aurajokilaaksosta löydettyjä viikinkiajan lopun hopearahoja oli 26, ja ne saapuivat esittelytilaisuuteen Kuralan kylämäen vanhassa kanalassa konservaattori Riikka Saarisen varmoissa käsissä.
Ja miten lähes 1000-vuotiaat hopeakolikot pakataan kuljetusta ja esittelyä varten, käy ilmi tästä.
Museotoimenjohtaja Olli Immosen avattua tilaisuuden maakunta-arkeologi Kaisa Lehtonen (kuvassa takana vasemmalla) kertoi löytötapahtumasta ja löydön sisällöstä lyhyesti. Sen jälkeen ääneen pääsi numismaatikko Jani Oravisjärvi (etualalla), joka on käyttänyt viime päivät rahojen tunnistamiseen.
Rahat ovat läntistä alkuperää, pääosin saksalaisia ja anglo-saksisia (ja yksi sellaisen skandinaavinen imitaatio), ja tyypillisiä ajalleen, 1000-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Ne ovat hyvin linjassa muiden Varsinais-Suomen kätkölöytöjen kanssa, joista viimeisimmästä on tosin aikaa. Se tehtiin Hadvalassa 1949, ja nyt kuten silloinkin löydettiin Ethelred II:n aikaisia rahoja, jollaisesta kirjoitin blogissa aiemmin.
Seuraavaksi salamavalojen räiskeeseen pääsi itse löytäjä, turkulainen geologian opiskelija ja metallinetsinharrastaja Emil Nygård.
Löytö ei ollut tyypillinen kätkölöytö, ehkä ei kätkö ensinkään, vaan vaikuttaa siltä että rahat olivat pudonneet seitsemän metrin matkalle nykyisen metsäpolun ja kenties jo paljon vanhemman kulkureitin varteen. Miksi näin, sille voinee itse kukin keksiä selityksiä.
Rahat lähtevät kansallismuseon rahakammioon arvioitavaksi, mutta sitä ennen ne ovat esillä Turun linnassa ylihuomenna sunnuntaina 21.9. Turun päivänä. Linnaan on tuolloin ilmainen sisäänpääsy eli piipahtaa voi vaikka vain tämän pienen hopea-aarteen nähdäkseen.
Ja miten lähes 1000-vuotiaat hopeakolikot pakataan kuljetusta ja esittelyä varten, käy ilmi tästä.
Museotoimenjohtaja Olli Immosen avattua tilaisuuden maakunta-arkeologi Kaisa Lehtonen (kuvassa takana vasemmalla) kertoi löytötapahtumasta ja löydön sisällöstä lyhyesti. Sen jälkeen ääneen pääsi numismaatikko Jani Oravisjärvi (etualalla), joka on käyttänyt viime päivät rahojen tunnistamiseen.
Rahat ovat läntistä alkuperää, pääosin saksalaisia ja anglo-saksisia (ja yksi sellaisen skandinaavinen imitaatio), ja tyypillisiä ajalleen, 1000-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Ne ovat hyvin linjassa muiden Varsinais-Suomen kätkölöytöjen kanssa, joista viimeisimmästä on tosin aikaa. Se tehtiin Hadvalassa 1949, ja nyt kuten silloinkin löydettiin Ethelred II:n aikaisia rahoja, jollaisesta kirjoitin blogissa aiemmin.
Seuraavaksi salamavalojen räiskeeseen pääsi itse löytäjä, turkulainen geologian opiskelija ja metallinetsinharrastaja Emil Nygård.
Löytö ei ollut tyypillinen kätkölöytö, ehkä ei kätkö ensinkään, vaan vaikuttaa siltä että rahat olivat pudonneet seitsemän metrin matkalle nykyisen metsäpolun ja kenties jo paljon vanhemman kulkureitin varteen. Miksi näin, sille voinee itse kukin keksiä selityksiä.
Rahat lähtevät kansallismuseon rahakammioon arvioitavaksi, mutta sitä ennen ne ovat esillä Turun linnassa ylihuomenna sunnuntaina 21.9. Turun päivänä. Linnaan on tuolloin ilmainen sisäänpääsy eli piipahtaa voi vaikka vain tämän pienen hopea-aarteen nähdäkseen.
torstai 18. syyskuuta 2014
Soturikuningas Turun linnassa
Turun linnan kävijä aloittaa päälinnan keskiaikaisen osan kiertämisen aulan ylätasanteelta. Ovi vie itätorniin ja sen portinvartijan kamariin, ja sen vieressä on tutunoloinen pienoisveistos.
Kustaa II Aadolfhan se siinä.
Veistos on saksalaisen Martin Götzen työ vuodelta 1907, ja laatta jalustassa kertoo sen alkuperästä.
Kustaa II Aadolfhan se siinä.
Veistos on saksalaisen Martin Götzen työ vuodelta 1907, ja laatta jalustassa kertoo sen alkuperästä.
Veistoksen esikuvana on ollut Berliinin Zwinglikirkossa oleva suurempi veistos, joka kuvista päätellen näyttää edelleen olevan jäljellä.Seiner Exzellenz den ausserördentlichen Gesändten und bevollmächtigten Minister Sr Majestät des Königs von Schweden Oskar II Herrn Major Grafen Taube übergiebt dieses kleine modell der grossen statue des Heldenkönigs Gustav Adolf, welche in der Zwingli Kirche zu Berlin aufgeställt ist, als ein kleines Zeichen tiefster Dankbarkeit und aufrichtigsten Verehrung Die St. Andreas Gemeinde zu Berlin.
Laatassa mainittu kreivi Arvid Taube (1853-1916) toimi vuosina 1900-09 Ruotsin lähettiläänä Saksassa, sen jälkeen vuodet 1909-11 Ruotsin ulkoministerinä ja sen jälkeen taas lähettiläänä Berliinissä ensimmäisen maailmansodan aikana. Wikipedia tietää hänen kannattaneen innokkaasti Ruotsin liittymistä sotaan Saksan puolella. Ruotsin onneksi ei hanke onnistunut: sen mukaantulo ei sotaa olisi ratkaissut, sen sijaan maa olisi päätynyt häviäjien leiriin.
Turun kaupungin historialliselle museolle veistos on tullut 1954, jolloin ruotsalaisrouva lahjoitti sen tänne täyttääkseen edesmenneen miehensä toiveen siitä että patsas päätyisi Suomeen. Tätänykyä veistos kuuluu Turun kaupungin taidekokoelmaan.
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
Ospreyn Suomi
Suomi ei kovin usein brittiläisen militariakustantamon julkaisuihin ole päässyt, ne muutamat on äkkiä esitelty. Linkit vievät Ospreyn sivulle jossa tiedot tekijöistä jne.
Medieval Scandinavian Armies (1) 1100-1300 itse asiassa vain mainitsee Suomen muutaman kerran, ainuttakaan ennallistusta ei suomalaisista ole eikä muutakaan maahamme liittyvää kuvitusta. Rekonstruktioissa esiintyy tosin hiihtävä "Saami tribal warrior", mutta Norjaan sijoitettuna.
Jatko-osassa Medieval Scandinavian Armies (2) 1300-1500 esiintyy ennallistuksissa jo "Finnish auxiliary, c. 1475", jonka esikuvana on ollut Rymättylän kirkon tunnettu seinämaalaus Jeesuksen haudan vartijasta. Lisäksi on valokuva Raaseporin linnasta. Viimeisellä väriliitesivulla on ennallistus pellavapäisestä lappalaispariskunnasta - Angus McBride -vainaa oli kai siinä uskossa että mitä pohjoisemmas mennään sen vaaleahiuksisempia ihmiset ovat.
The Scandinavian Baltic Crusades 1100-1500 ennallistaa kaksi hahmoa, "Finn auxiliary with pack-mule c. 1275" sekä "Finnish crossbowman 1496". Muina kuvituksina 1000-1100-luvun keihäänkärki Suomen kansallismuseon kokoelmista sekä Turun, Viipurin ja Raaseporin linna, ynnä pohjapiirros vimeksi mainitusta.
The Army of Gustavus Adolphus (1) Infantry -kirjasessa on kokonainen värisivu, jolla "Finnish musketeer" sekä "Lapp, reindeer and sledge", jälkimmäisen esikuva Johannes Schefferuksen Lapponiasta (1673), joka myös mustavalkopiirroksena.
The Army of Gustavus Adolphus (2) Cavalry ja hakkapeliitat! Tosin kuvituksena vain yksi Stålhandksen rykmentin ratsumies oranssissa (!) takissa. Valokuvana kansallismuseon kypärä KM 27030:3, jonka kerrotaan kuuluneen vuoteen 1927 asti Reethin suvulle Sysmässä. Tekijöiden huomion lienee herättänyt maininta suvun esi-isistä britteinä.
Toistaiseksi ainoa 30-vuotista sotaa käsittelevä Campaign-sarjan julkaisu on Lützenin taistelusta 1632 kertova. Hakkapeliitat mainittu!
Scandinavian Armies in the Napoleonic Wars on jo vanhempaa Ospreytä, vuodelta 1976. Ruotsin armeijan harmaatakkisia suomalaisrykmenttejä siitä ei löydy, mutta kuitenkin selostus Suomen sodan kulusta joukko-osastojen listauksineen.
The Mannerheim Line 1920–39: Finnish Fortifications of the Winter War on venäläisen kirjoittajan työtä, ja Venäjän puolellahan sen rakennelmat nykyään ovatkin. Kirja esitteleee puolustuslinjan rakenteet ja niiden hallinnasta käydyt taistelut talvisodassa, jälkimmäiset sekä venäläisin että suomalaisin lähtein.
Germany's Eastern Front Allies 1941-45 ilmestyi 1982 ja esitteli Saksan liittolaisina itärintamalla taistelleiden Suomen, Unkarin, Romanian, Slovakian ja Italian armeijat. Suomi on saanut ennallistuspiirustuksiin viisi hahmoa: jalkaväen korpraalin panssarinyrkkeineen, tykistön kersantin, yleisesikunnan everstin, lumipukuisen rajajääkärin suksineen (on myös kirjan kannessa) sekä panssarijoukkojen vaununkomentajan. Lisäksi kuusi mustavalkovalokuvaa, karttoja ja lyhyt esitys jatkosodasta.
Vuonna 2006 Suomi sai sitten oman kirjasensa, 48-sivuisen Men-at-Arms -sarjan sijasta 64-sivuisessa Elite-sarjassa: Finland at War 1939-45. Kirjoittajina on britti ja amerikkalainen, mutta tekstin eetos on puolustusvoimien virallisen sotahistorian mukainen, eikä ihme: lähdeluetteloa ei ole, mutta alussa kiitellään useita suomalaisia, mukaan lukien Markku Palokangas ja Jyri Paulaharju. Ainoa harmittavainen asia kirjassa ovat rekonstruktiot. Ne on piirtänyt Rafaele Ruggeri, jonka tyyli on omiin silmiini kovin kökköä.
Ilmailun alalta on myös pari julkaisua, joita itse en omista, mutta luetellaan ne tässä.
Finnish Aces of World War 2, tekijöinä suomalaiset Kari Stenman ja Kalevi Keskinen, suomennettu.
Lentolaivue 24, asialla samat konkarit.
Päivitys 2020: kuudessa vuodessa on ehtinyt ilmestyä paljonkin lisää.
Command-sarjassa ilmestyi Mannerheimista kertova kirjanen.
Weapon-sarjassa on kirja suomalaisesta aseklassikosta, Suomi-konepistoolista.
Combat-sarjassa on vertailtu suomalaista ja puna-armeijan sotilasta talvisodassa...
ja jatkosodassa.
Duel-sarjassa ovat vastakkain olleet sotka ja sturmi Kuuterselän taistelussa.
General Military -sarjassa julkaistaan paksumpia opuksia. Sellaiset ilmestyivät talvisodasta...
sekä jatko- ja Lapin sodasta. Kirjat saivat mediajulkisuutta, koska molemmissa oli yhtenä kirjoittajista sotahistoriaa harrastava Apulanta-yhtyeen muusikko Toni Wirtanen. Molemmat kirjat on myös suomennettu.
Myös pari niinsanotusti likeltä liippaavaa julkaisua on tullut.
Suuresta Pohjan sodasta kertovaan Men-at-Arms -sarjan kirjaseen on ahdettu kaikki sotaan osallistuneet maat, mutta Suomea tuskin mainitaan, eikä kahdella Ruotsin armeijaa kuvaavalla väripiirrossivulla ole suomalaisrykmenttejä esitelty.
Suomalaisvapaaehtoisia oli mukana Viron vapaussodassa, joten heidät on mainittu Baltian maiden vapaussodista 1918-20 kertovassa Elite-sarjan kirjasessa. (Kirjasta enemmän täällä.)
Medieval Scandinavian Armies (1) 1100-1300 itse asiassa vain mainitsee Suomen muutaman kerran, ainuttakaan ennallistusta ei suomalaisista ole eikä muutakaan maahamme liittyvää kuvitusta. Rekonstruktioissa esiintyy tosin hiihtävä "Saami tribal warrior", mutta Norjaan sijoitettuna.
Jatko-osassa Medieval Scandinavian Armies (2) 1300-1500 esiintyy ennallistuksissa jo "Finnish auxiliary, c. 1475", jonka esikuvana on ollut Rymättylän kirkon tunnettu seinämaalaus Jeesuksen haudan vartijasta. Lisäksi on valokuva Raaseporin linnasta. Viimeisellä väriliitesivulla on ennallistus pellavapäisestä lappalaispariskunnasta - Angus McBride -vainaa oli kai siinä uskossa että mitä pohjoisemmas mennään sen vaaleahiuksisempia ihmiset ovat.
The Scandinavian Baltic Crusades 1100-1500 ennallistaa kaksi hahmoa, "Finn auxiliary with pack-mule c. 1275" sekä "Finnish crossbowman 1496". Muina kuvituksina 1000-1100-luvun keihäänkärki Suomen kansallismuseon kokoelmista sekä Turun, Viipurin ja Raaseporin linna, ynnä pohjapiirros vimeksi mainitusta.
The Army of Gustavus Adolphus (1) Infantry -kirjasessa on kokonainen värisivu, jolla "Finnish musketeer" sekä "Lapp, reindeer and sledge", jälkimmäisen esikuva Johannes Schefferuksen Lapponiasta (1673), joka myös mustavalkopiirroksena.
The Army of Gustavus Adolphus (2) Cavalry ja hakkapeliitat! Tosin kuvituksena vain yksi Stålhandksen rykmentin ratsumies oranssissa (!) takissa. Valokuvana kansallismuseon kypärä KM 27030:3, jonka kerrotaan kuuluneen vuoteen 1927 asti Reethin suvulle Sysmässä. Tekijöiden huomion lienee herättänyt maininta suvun esi-isistä britteinä.
Toistaiseksi ainoa 30-vuotista sotaa käsittelevä Campaign-sarjan julkaisu on Lützenin taistelusta 1632 kertova. Hakkapeliitat mainittu!
Scandinavian Armies in the Napoleonic Wars on jo vanhempaa Ospreytä, vuodelta 1976. Ruotsin armeijan harmaatakkisia suomalaisrykmenttejä siitä ei löydy, mutta kuitenkin selostus Suomen sodan kulusta joukko-osastojen listauksineen.
The Mannerheim Line 1920–39: Finnish Fortifications of the Winter War on venäläisen kirjoittajan työtä, ja Venäjän puolellahan sen rakennelmat nykyään ovatkin. Kirja esitteleee puolustuslinjan rakenteet ja niiden hallinnasta käydyt taistelut talvisodassa, jälkimmäiset sekä venäläisin että suomalaisin lähtein.
Germany's Eastern Front Allies 1941-45 ilmestyi 1982 ja esitteli Saksan liittolaisina itärintamalla taistelleiden Suomen, Unkarin, Romanian, Slovakian ja Italian armeijat. Suomi on saanut ennallistuspiirustuksiin viisi hahmoa: jalkaväen korpraalin panssarinyrkkeineen, tykistön kersantin, yleisesikunnan everstin, lumipukuisen rajajääkärin suksineen (on myös kirjan kannessa) sekä panssarijoukkojen vaununkomentajan. Lisäksi kuusi mustavalkovalokuvaa, karttoja ja lyhyt esitys jatkosodasta.
Vuonna 2006 Suomi sai sitten oman kirjasensa, 48-sivuisen Men-at-Arms -sarjan sijasta 64-sivuisessa Elite-sarjassa: Finland at War 1939-45. Kirjoittajina on britti ja amerikkalainen, mutta tekstin eetos on puolustusvoimien virallisen sotahistorian mukainen, eikä ihme: lähdeluetteloa ei ole, mutta alussa kiitellään useita suomalaisia, mukaan lukien Markku Palokangas ja Jyri Paulaharju. Ainoa harmittavainen asia kirjassa ovat rekonstruktiot. Ne on piirtänyt Rafaele Ruggeri, jonka tyyli on omiin silmiini kovin kökköä.
Ilmailun alalta on myös pari julkaisua, joita itse en omista, mutta luetellaan ne tässä.
Finnish Aces of World War 2, tekijöinä suomalaiset Kari Stenman ja Kalevi Keskinen, suomennettu.
Lentolaivue 24, asialla samat konkarit.
Päivitys 2020: kuudessa vuodessa on ehtinyt ilmestyä paljonkin lisää.
Command-sarjassa ilmestyi Mannerheimista kertova kirjanen.
Weapon-sarjassa on kirja suomalaisesta aseklassikosta, Suomi-konepistoolista.
Combat-sarjassa on vertailtu suomalaista ja puna-armeijan sotilasta talvisodassa...
ja jatkosodassa.
Duel-sarjassa ovat vastakkain olleet sotka ja sturmi Kuuterselän taistelussa.
General Military -sarjassa julkaistaan paksumpia opuksia. Sellaiset ilmestyivät talvisodasta...
sekä jatko- ja Lapin sodasta. Kirjat saivat mediajulkisuutta, koska molemmissa oli yhtenä kirjoittajista sotahistoriaa harrastava Apulanta-yhtyeen muusikko Toni Wirtanen. Molemmat kirjat on myös suomennettu.
Myös pari niinsanotusti likeltä liippaavaa julkaisua on tullut.
Suuresta Pohjan sodasta kertovaan Men-at-Arms -sarjan kirjaseen on ahdettu kaikki sotaan osallistuneet maat, mutta Suomea tuskin mainitaan, eikä kahdella Ruotsin armeijaa kuvaavalla väripiirrossivulla ole suomalaisrykmenttejä esitelty.
Suomalaisvapaaehtoisia oli mukana Viron vapaussodassa, joten heidät on mainittu Baltian maiden vapaussodista 1918-20 kertovassa Elite-sarjan kirjasessa. (Kirjasta enemmän täällä.)
Petsamon ja Kirkkoniemen taistelut käytiin osittain Suomen alueella, suomalaisjoukkoja niihin ei osallistunut. Operaatiosta kerrotaan Campaign-sarjan kirjassa.
Päivitys 2021:
.
tiistai 16. syyskuuta 2014
Vuoden Fossat kertalukemalla
Somen kirouksia: kuulin facebookissa että on olemassa Suomen Klassillisen Arkeologian Seura eli SKLAS, ja niinpä tuli liityttyä siihen hetken mielijohteesta. Postissa tuli pienen jäsenmaksun vastineeksi nivaska seuran jäsenlehteä nimeltä Fossa - ohut alle 30-sivuinen läpyskä, joka ilmestyy neljästi vuodessa (tosin näissäkin yksi kaksoisnumero viime vuodelta).
Kieltämättä pieni otos, mutta ehkä tästäkin käsityksen skenestä saa. Seinämaalauksia esitellään peräti kolmessa eri jutussa. Villa Lante, Pompeji ja Aaronin vuori saavat "suomalaiskohteina" osansa. Kirjoja on arvosteltu, konferensseissa käyty ja Amerikassa opiskeltu. Espanjassa on vierailtu Terra Mitican "arkeologisessa huvipuistossa" ja Emerita Augustan raunioilla, Suomessa Vapriikin Afrodite-näyttelyssä. Lehden nimi on totta kai latinaa ja suomeksi "oja" - miksi, sitä en osaa sanoa. Toisaaalta fossa on myös Madagaskarilla elävä kissan ja koiran risteytystä muistuttava petonisäkäs.
Klassillista arkeologiaa voi Suomessa opiskella Turussa, Helsingissä ja Oulussa. Turussa sitä oli jo omina kaukaisina opiskeluvuosinansi, mutta millään en saa mieleeni miksen suorittanut siitä mitään, vaikka kaikkea "turhaa" (no offence) parhaani mukaan yritinkin opiskella. Kuten arkeologisissa muistelmissani totesin, yleisen arkeologian piinuolenkärkiluettelot uuvuttivat minut jo perusopintojen aikana. Veikö se sitten halut klassillisellekin puolelle vai olisiko opiskelu edes sivuaineena vaatinut pääsykokeen läpäisemisen - niin, en enää muista. Latinan perus- ja jatkokurssin suoritin ensimmäisenä opiskeluvuonna, huolimatta siitä että tunnit olivat joka aamu klo 8-9.
Seuraavaksi ajattelin liittyä Suomen Keskiajan Arkeologian Seuraan (SKAS).
maanantai 15. syyskuuta 2014
Riian kaupunginmuseon esineistöä
Riian kaupungin ja merenkulun historian museon kokoelmajulkaisu esittelee otteita museon n. 400000 esineen kokoelmasta. Ilona Galvanovska kertoo esipuheessa museon vaiheista. Sen alkuna oli lääkäri Nicolaus von Himselin (1729-64) keräämä kokoelma, jonka hänen äitinsä poikansa kuoleman jälkeen lahjoitti Riian kaupungille. Se oli avautuessaan Baltian ensimmäinen museo ja yksi Euroopan vanhimpia toki muutoinkin.
Kokoelmaa kartutettiin erityisesti luonnontieteen ja numismatiikan osalta, myöhemmin myös taiteen, varsinkin Riian kaupunkia kuvaavien maisemien tai sen historiaan liittyvien henkilöiden muotokuvien muodossa (täsmälleen samoin perustein kuin Turun kaupungin historiallisen museon taidekokoelmaa myöhemmin). 1800-luvun mittaan mukaan liitettiin muiden, lähinnä Riian saksankielisten asukkaiden keräämiä kokoelmia, ja jo samalla vuosisadalla se sai tilat tuomiokirkon vierestä.
Latvialaisempi näkökulma pääsi ilmeisesti paremmin esille vasta maan itsenäistyttyä. 1936 kokoelmat siirtyivät sikäläiselle museovirastolle, joka erotti Riian historiaan kuulumattomat osat muille tahoille. 1938 suoritettiin ensimmäiset vanhankaupungin alueen arkeologiset kaivaukset. Nykyisen nimensä museo sai 1964.
Esineitä kirjassa on runsaasti, ehkä liikaakin, sillä hintana on ollut se, että kuvatekstit ovat niukkaakin niukemmat, usein vain nimen ja summittaisen ajoituksen antavia. Kun ne kuitenkin ovat latviaksi, englanniksi, venäjäksi ja saksaksi, on saavutettavuus toki hyvä, mutta itse olisin kaivannut laajempaa taustoitusta, vaikkapa henkilöistä jolle ne ovat kuuluneet. Moni esine on tutun oloinen, mutta toki Baltialla on ollut oma kulttuurihistoriallinen luonteensa, enemmän saksalainen ja venäläinen kuin meillä.
Kirja on painettu Rostockissa, siis itäisessä Saksassa, 1992, ja jotenkin jännästi siinä on neukkuaikaisten museojulkaisujen tuntu, tuoksua myöten.
Kokoelmaa kartutettiin erityisesti luonnontieteen ja numismatiikan osalta, myöhemmin myös taiteen, varsinkin Riian kaupunkia kuvaavien maisemien tai sen historiaan liittyvien henkilöiden muotokuvien muodossa (täsmälleen samoin perustein kuin Turun kaupungin historiallisen museon taidekokoelmaa myöhemmin). 1800-luvun mittaan mukaan liitettiin muiden, lähinnä Riian saksankielisten asukkaiden keräämiä kokoelmia, ja jo samalla vuosisadalla se sai tilat tuomiokirkon vierestä.
Latvialaisempi näkökulma pääsi ilmeisesti paremmin esille vasta maan itsenäistyttyä. 1936 kokoelmat siirtyivät sikäläiselle museovirastolle, joka erotti Riian historiaan kuulumattomat osat muille tahoille. 1938 suoritettiin ensimmäiset vanhankaupungin alueen arkeologiset kaivaukset. Nykyisen nimensä museo sai 1964.
Esineitä kirjassa on runsaasti, ehkä liikaakin, sillä hintana on ollut se, että kuvatekstit ovat niukkaakin niukemmat, usein vain nimen ja summittaisen ajoituksen antavia. Kun ne kuitenkin ovat latviaksi, englanniksi, venäjäksi ja saksaksi, on saavutettavuus toki hyvä, mutta itse olisin kaivannut laajempaa taustoitusta, vaikkapa henkilöistä jolle ne ovat kuuluneet. Moni esine on tutun oloinen, mutta toki Baltialla on ollut oma kulttuurihistoriallinen luonteensa, enemmän saksalainen ja venäläinen kuin meillä.
Kirja on painettu Rostockissa, siis itäisessä Saksassa, 1992, ja jotenkin jännästi siinä on neukkuaikaisten museojulkaisujen tuntu, tuoksua myöten.
perjantai 12. syyskuuta 2014
Tallinnan Energiakeskus
Baltian matkojen tapaan Tallinnan satamassa jäi laivaa odottaessa aikaa piipahtaa jossain. Lähellä satamaa, Paksun Margaretan tornia ja porttia vastapäätä, on täysin uusittu Tallinnan vastine Heurekalle: Energia Avastuskeskus.
Sisäänkäynti on rakennuksen päädystä.
Sisään mennessä aukea tällainen näkymä. Erilaisia interaktiivisia ja energian luonnetta valottavia härpäkkeitä on kolmessa kerroksessa.
Lapsille riittää hupia ainakin tunniksi (mitattu tieto).
Tekstit olivat viroksi, englanniksi, venäjäksi ja suomeksi, mutta noloa kyllä niiden suomi oli usein varsin kökköä, tässä suomalaisia vilisevässä kaupungissa.
Ylimmässä kerroksessa oli mm. Faradayn häkki.
Rakennus on entinen Tallinnan sähkövoimala vuodelta 1913. Entistetyn sisustuksen kerrotaan olevan 1930-luvun asussaan.
Näytillä oli myös vaunullinen Viron omaa energianlähdettä, öljyliusketta eli surullisen kuuluisaa ns. palavaa kiveä.
Kaiken kaikkiaan käymisen arvoisen paikka lapsiperheelle.
Sisäänkäynti on rakennuksen päädystä.
Sisään mennessä aukea tällainen näkymä. Erilaisia interaktiivisia ja energian luonnetta valottavia härpäkkeitä on kolmessa kerroksessa.
Lapsille riittää hupia ainakin tunniksi (mitattu tieto).
Tekstit olivat viroksi, englanniksi, venäjäksi ja suomeksi, mutta noloa kyllä niiden suomi oli usein varsin kökköä, tässä suomalaisia vilisevässä kaupungissa.
Ylimmässä kerroksessa oli mm. Faradayn häkki.
Rakennus on entinen Tallinnan sähkövoimala vuodelta 1913. Entistetyn sisustuksen kerrotaan olevan 1930-luvun asussaan.
Näytillä oli myös vaunullinen Viron omaa energianlähdettä, öljyliusketta eli surullisen kuuluisaa ns. palavaa kiveä.
Kaiken kaikkiaan käymisen arvoisen paikka lapsiperheelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)