Kielletty kaupunki Vapriikissa

Museokeskus Vapriikin Kiina-suhteet ainakin ovat kunnossa, sillä siellä aukeaa 10 vuoden sisällä jo kolmas Kiina-näyttely. Vuoden 2007 Jadeprinsessan ja vuoden 2013 terrakottasotureiden jälkeen on tänä kesänä vuorossa Kielletty kaupunki.

Toisin kuin kahdessa aiemmassa, Kiinan muinaisuuteen sijoittuneessa näyttelyssä, tässä liikutaan Kiinan kahden viimeisen dynastian (han-kiinalainen Ming ja mantsujen Qing) pääkaupungissa. 1400-luvun alussa Pekingiin rakennetulla palatsialueella. Näyttelyssä edetään kuten kielletyssä kaupungissakin, julkisesta osasta kohti yksityisempää, ilmansuunnat fengshuin oppien mukaan huomioon otettuina. Tilaa hallitsevat sivuseinien jättikokoiset valaistut valokuvat itse kielletystä kaupungista.

Olen joskus ihmetellyt miten Kiinasta riittää valtaistuimia lainailtavaksi (aikoinaan WAMin Taivaan poika -näyttelyssäkin oli sellainen), mutta niitähän ol tietysti palatseissa aina useampia, missä keisari alamaisiaan suvaitsikin tavata.

Mantsut olivat ratsastajakansa, ja puvut olivat hevosen selässä käytettäväksi sopivia. Päällyspuoleltaan pitemmät hihat suojasivat käsiä kylmältä. Keltainen väri oli varattu vain keisarille.

Ruuti keksittiin Kiinassa, mutta viimeisten dynastioiden aikana ei aseteknologia juuri nuolia ja lunttulukkoisia musketteja pidemmälle kehittynyt. Asia joka kostautui raskaasti eurooppalaisia siirtomaavaltoja vastaan 1800-luvulla käydyissä sodissa.

Jadekahvaiset seremoniamiekat ovat toki hienoja.

Prameaa oli toki hoviesineistö kautta linjan.

Kulkulupana toimi metallilevy jonka piti sopia portinvartijan vastaavaan levyyn. Tässä kaksi erilaista.

Mantsunaisten jalkoja ei sidottu. Sitomisen aiheuttamaa vaivalloista kävelytyyliä jäljiteltiin korokepohjakengillä.

Äkkiseltään jonkinlaiselta kasapanokselta näyttävä setti onkin ryhmä teepurkkeja.

Eipä ollut tullut tällaista kaksoismaljakkoakaan ennen nähtyä.

Keisarin tunnusta, viisivarpaista lohikäärmettä saattoi bongata monessa muodossa.

Yhtä kaikki, esillä on siis todella hienoa esineistöä, ja mikä parasta, kaikki on esitelty kuvineen päivineen näyttelyjulkaisussa Kielletty kaupunki - elämää Kiinan keisarien hovissa.

.

Messuhankintoja (2)

Toinen rahahankinta oli huomattavasti suurempi kolikko, läpimitaltaan 40 mm ja kunnoltaan hyvä. Kallis ei ollut sekään, sillä kyseessä oli kiinalaisen vuoden 1912 hopeadollarin väärennös, jossa komeilee vuosien 1911-12 vallankumouksessa keskeistä roolia esittänyt kenraali  Li Yuanhong.

Huijatuksi en tullut, sillä myyjä kertoi rahan olevan väärennös, tai jos kauniimmin sanotaan, kopio. Noh, väärää rahaa on tehty varmaan yhtä kauan kuin oikeaakin, ja mielenkiintoinen historiallinen ilmiö tämäkin on.

Niin, ja se aito kolikko voi hyvinkin maksaa tuhannen euroa.

Kurkistus Kiinan museoihin

Kiinassa en ole ollut, mutta siellä käyneet tuttavat toivat kerran tuliaisiksi museoaiheisen kirjasen Museums: Treasure Houses of History (2002). Kirjan esipuheessa sikäläisen museoviraston pääjohtaja Zhang Wenbin hahmottelee kiinalaisen museotoimen vaiheita ja tilannetta. Ensimmäinen museo Kiinaan perustettiin 1905, mutta kansantasavallan perustamisen aikoihin 1949 niitä oli vasta 21 ja nekin rempallaan, eikä kävijämäärissä kehumista. Nyt museoita on jo n. 2000 eli määrä on 100-kertaistunut (!) kommunistivallan vuosina. Museoiden kokoelmat käsittävät kaikkiaan 12 miljoonaa esinettä ("reliikkiä"), joista museoviraston hallussa on 9,3 miljoonaa. Kovasti on kehitystä ollut, mutta "täysin kehittynyttä" ja Kiinan 5000-vuotisen sivilisaation edellyttämää tasoa ei Kiinan museotoimi pääjohtajan mukaan ole saavuttanut.

Itse kirja koostuu 62 eri museon lyhyestä, 1-3 sivun esittelystä, Pekingin palatseista maakuntamuseoihin ja erikoismuseoihin (urheilu, silkki, lääketiede) saakka. Kustakin museosta kerrotaan sijainti, perustamisaika, kokoelmien suuruus ja luonne sekä mielenkiintoista kyllä pinta-ala neliömetreinä. Hieman ristiriitaisesti siihen nähden että Kiinan ensimmäinen museo oli vuodelta 1905, on siellä kuitenkin maailman vanhin museo, Kungfutsen koti, joka hänen kuollessaan 479 eKr. muutettiin muistotemppeliksi irtaimistoineen kaikkineen.

Jokaisesta museosta esitellään (paitsi joissain tapauksissa itse rakennus) muutama esine, ja vaikken siis ole Kiinassa käynyt, löytyi muutama artefakti, jotka omin silmin on tullut nähtyä. Shenyangin palatsimuseon keisarillinen jadesinetti säilytysrasioineen (s. 13) oli vuonna 1999 esillä WAM:n näyttelyssä Taivaan poika - Kiinan viimeisen dynastian taideaarteita, ja ensimmäisen keisarin terrakottasotureitahan katseltiin viime marraskuussa Tampereella. Kuten otaksua voi, pronssi, keramiikka ja jade ovat materiaaleina hyvin edustettuina.

Joidenkin museoiden kohdalla mainitaan "ensimmäisen ja toisen luokan" esineet, joten  ainakin jossain määrin Kiinassa on toteutettu Suomenkin museomaailmaa puhuttanut arvoluokitus.

Tampereen terrakottasoturit

Museokeskus Vapriikin näyttely Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet on auki enää tämän viikonlopun, mistä mattimyöhäisille muistutuksena tämä postaus. Meidän perheemme kävi siellä toissa lauantaina Turun linnan ritariklubin mukana.

Esillä on Kiinan ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin vuonna 1974 löytyneen terrakotta-armeijan sotilaita, mutta paljon muutakin, kuten näitä hulppeita pronssikelloja. Kiinassa ei kelloissa ollut kieliä kuten meillä vaan niitä paukuteltiin puukapulalla.

 Pienimmät esineet olivat jadea ja kultaa.

Aseita ja niiden osia, mm. varsijousen lukkomekanismi. Qin-dynastian aikoina (221-206 eKr.) Välimeren maissa elettiin jo täyttä rautakautta, mutta Kiinassa aseet vaikuttavat olleen vielä pronssia (bongasin näyttelystä vain pari rautaista lapionterää).

Pronssia olivat Kiinan varhaiset rahatkin, malliltaan mitä erilaisimpia kuten alla näkyy. Yksi keisarin uudistuksia oli ottaa käyttöön pyöreät kolikot joiden keskellä oli nelikulmainen aukko. Malli oli käytössä lähes nykypäiviin asti. Lännessä pyöreä kolikko oli kuitenkin ollut käytössä jo kolmisensataa vuotta. Vaikka kiinalaiset olivat monessa asiassa ensimmäisiä, eivät kuitenkaan kaikessa, vaan vaikutteet ovat kulkeneet myös lännestä itään.

Itse soturit ovat melkoisia jättejä, upseerit vielä isompia kuin muut sotilaat. Tässä kenraali...

...takanaan eri aselajien (jalkaväki, jousimiehet, sotavaunujen miehistö) sotilaita.

Patsaiden vartalot on koottu standardiosista, sen sijaan kasvot muotoiltiin yksilöllisesti, ilmeisesti heijastamaan valtakunnan laajuutta eri seutujen ja heimojen ominaispiirteillä. Kaikki olivat olleet värikkäiksi maalattuja. Patsaiden kokoamista havainnollistamaan olivat kiinalaiset tehneet sitä esittävän veistoksen (tämä on siis uusi, ei muinainen).

Erityisen upea oli toinen kahdesta vaunujen pienoismallista. Se oli kopio, sillä alkuperäisiä ei Kiinan ulkopuolelle lainata.

Myös täysimittainen hevonen oli esillä, kaikkine satulan ja suitsien yksityiskohtineen.

Muuta hoviväkeä: tallipoika, atleetti ja virkamies. Vasemmalla arkku, johon oli haudattu lintuja.

Virkamiehen kasvoista saa käsityksen asiasta, jota ei aina muisteta. Veistokset olivat osa keisarin hautarakennelmaa, joka ryöstettiin (veistosten käsissä olleet oikeat aseet vietiin) ja poltettiin pian valmistumisensa jälkeen. Katto romahti ja hautasi armeijan alleen murskaten sen. Veistokset on koottu konservaattoreiden vuosien työn tuloksena.

Armeijan tehtävä oli suojata keisaria tuonpuoleisessa valloitussodissa surmattujen vihollisten hengiltä. Samaa hengellistä suojaa tarjosivat myös kalkkikivihaarniskat, jota eivät olisi kestäneen pronssimiekankaan iskua.

Seuranneen Han-dynastian aikana (206 eKr. - 220 jKr.) keisareiden mukaansa saamat veistokset olivat jo huomattavasti pienempiä. Niiden puiset kädet ja silkkiset vaatteet ovat jo kauan sitten kadonneet.

Museokaupasta sai ostaa julkaisua, joka sisälsi British Museumin tutkijoilta käännettyjä artikkeleita sekä täydellisen esineluettelon kuvineen. Jos kuitenkin missaatte näyttelyn, hankkikaa se.

Vapriikin aulassa oli  vierailupäivänämme suorastaan länsieurooppalaiset jonot lippukassalle eli hyvin tämä on väkeä vetänyt, onnittelut vain tamperelaisille kollegoille. Monet bloggaritkin ovat näyttelyn nähneet, mm. Hietzu ja Mari.

Lautanen Kiinasta

Jälleen etsintäkuulutamme esineen alkuperää. Turun museokokoelmiin kuuluu tämä kiinalainen vuosien 1750-90 välille ajoitettu vati tai lautanen, jonka halkaisija on 20,2 cm ja korkeus 4 cm. Se on luetteloitu vuonna 1956 "museolöytönä", ts. esineenä, jonka numero on kadonnut tai jota ei ole koskaan ollutkaan. Lautanen on erurooppalaista tilaustyötä, kullalla ja vihreällä koristeltu, ja keskellä olevassa soikiossa on kahdet nimikirjaimet ASS ja ACL.

Lautanen esiintyy Heikki Hyvösen kirjassa Kiinalaista posliinia (1986) sivulla 243. Mitä ilmeisimmin kyse on yhdestä Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian vuosina 1731-1813 Göteborgin kautta Ruotsiin ja Suomeen tuomasta 2 miljoonasta posliiniesineestä. Hyvönenkään ei tuolloin saanut selville, kuka tämän lautasen tilaaja oli, ja nyt mietinkin onko sitä koskaan mahdollista saadakaan selville? Keitä olivat ASS ja ACL? Säätyläisiä aivan varmasti, kellään muulla ei olisi ollut varaa Kiinassa teetettyyn astiastoon.

Museoissa on valtavasti esineitä, joiden nimikirjaimia ei koskaan ole voitu selvittää. Talonpoikaisten hopeapikareiden osalta se tuntuukin toivottamalta. Mutta olisiko vaikka sukututkijoilla jonkinlaiset saanssit ratkaista arvoitus?

Kuva: TMK

"Hunnien" lippu

Kuvassa jälleen lippu Saksan historian museon näyttelystä. Vuonna 1900 Pekingissä syttynyttä boksarikapinaa kukistamaan koottiin kaikki kahdeksan silloista suurvaltaa käsittänyt koalitio. Saksasta Kiinaan lähti Itä-Aasian jalkaväkirykmentti, jonka lippu on yllä. Se käsitti kuusi Itä-Aasian jalkaväkipataljoonaa ja ratsastavan pataljoonan.

Joukkojen lähtiessä keisari Wilhelm II piti Bremerhavenissa surullisenkuuluisan "hunnipuheensa" (Hunnenrede), jossa kehotti sotilaita käyttäytymään kapinoitsijoita kohtaan yhtä säälimättömästi kuin muinaiset hunnit. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä ympärysvaltojen propaganda otti aiheesta kaiken irti, ja kaikki Korkkarinsa lukeneet muistavat varmasti miten "hunneja" vastaan oteltiin maalla, merellä ja ilmassa vielä toisessa maailmansodassakin.

Kiinalainen oopiumikulttuuri

Frank Dikötterin, Lars Laamannin ja Zhou Xunin kirja Narcotic Culture: A History of Drugs in China edustaa Virginia Berridgen Opium and the Peoplen tavoin huumehistoriallista revisionismia. Tässä tapauksessa sanoma on, että kiinalainen oopiuminpoltto ei ollut ensinkään niin tuhoisaa kuin tähänastinen historiankirjoitus on esittänyt.

Perusteluna on oopiumin käyttö itselääkintään kansan keskuudessa: se lievitti kipuja, turrutti näläntunteen, ja ummetusta aiheuttavana jopa eräällä tavoin auttoi punataudin aikaansaamaan ripuliin. Myös malariaan Dikötter et al vakuuttavat sen auttaneen. Kuvaukset oopiumiaddiktien kurjasta kunnosta olisivat siis johtuneet heidän kärsimistään sairauksista ja aliravitsemuksesta. Kirjan väite on ettei oopiumi kohtuullisesti käytettynä mitenkään lyhentänyt käyttäjänsä elinikää.

Oopiuminpoltto oli myös sosiaalinen tapahtuma, jonka käyttö sai ylemmissä yhteiskuntaluokissa (jo aiemmin esiteltyjä, kts. alla) rituaalinomaisia piirteitä. Kaiken kaikkiaan se oli 1800-luvun Kiinan male sociabilityn keskeinen osa. Vuosisadan jälkipuoliskolla kristittyjen lähetyssaarnaajien ja kiinalaisten nationalistien intressit yhtyivät oopiumin syyllistämisessä. Edellisille se oli este Kiinan kristillistymiselle, jälkimmäisille länsimaisen imperialismin aiheuttamaa rappiota.

Dikötter et al kuvaavat miten oopiuminpolton kitkeminen sai aikaan entistä pahemman huumeongelman kun kiinalaiset siirtyivät suonensisäisten opiaattien (morfiini, heroiini) ja synteettisten huumeitten käyttöön. Suuri joukko oopiuminkäyttäjiä kuoli tauteihin täyteenahdetuissa vankiloissa tai suorastaan teloitettuina "paheensa" vuoksi. Injektioruiskua ei mielenkiintoista kyllä pidetty Kiinassa niin vastenmielisenä laitteena kuin lännessä, syyksi kirja arvelee perinteistä luottamusta akupunktioneulohin. Toisaalta kannabis ei hallusinogeenisten ominaisuuksiensa vuoksi saavuttanut maassa juuri minkäänlaista suosiota.

Siinä missä Euroopassa alkoholi nousi uuden ajan alusta lähtien tärkeimmäksi päihteeksi, Kiinassa sen aseman otti savu. Ensin piipputupakan, sitten tupakan ja oopiumin sekoituksen (madak) ja lopulta puhtaan oopiumin muodossa. Kierros täyttyi 1900-luvulla, jolloin tupakka savukkeiden muodossa lopulta korvasi oopiuminpolton kulttuurin (ja penisillliini ja aspiriini lääkekäytön) ja palasi sosiaalisen kanssakäymisen keskiöön. Kansantasavallassa neuvostojen ja puolue-elinten kokoukset käytiin savupilven keskellä ja 1950-luvun elokuvissa kommunistiurhot paiskoivat tupakantumppeja maahan määrätietoisuutensa symbolina. Oopiuminpoltto oli 1900-luvun alussa kieltolaeista huolimatta siis jo muutenkin katoamassa vanhanaikaisena ja kiireiseen kaupunkikulttuuriin soveltumattona.


Oopiumitrilogiani näyttää venähtäneen vuoden mittaiseksi, aiemmat osat julkaistiin jo vime vuoden syyskuussa:

Oopiumiantiikkia

Itämainen pahe länsimaisin silmin

Ja miksi tämä teema, käy ilmi huomisesta postauksesta.

Hongkong 1941

The Siege of Hong Kong kuvaa Hongkongin pääsaaresta käytyä taistelua joulukuussa 1941. Japanilainen 38. divisioona alkoi vyöryttää saarta 18. joulukuuta ja viikon taistelujen jälkeen brittiläinen kuvernööri antautui 25.12.

Pelin on tuottanut (jo edesmennyt) firma nimeltä Microgame Design Group. Peli oli eräänlainen puolivalmiste eli counterit sai paperille painettuina ja jäi asiakkaan vaivaksi liimata arkki paperille ja saksia nappulat irti. Yhtiö julkaisi kaikkiaan 40 peliä, joiden lista löytyy täältä.

Säännöt ovat todella simppelit ja helposti opittavat. Ainoa erikoisuus on aamu- ja iltapäivävuorojen vuorottelu: Aamupäivällä yksiköillä on 8 liikepistettä ja iltapäivällä 4. Lisäksi japanilaiset saavat täräyttää aamupäivällä tykistökeskityksen haluamaansa brittiheksiin.

Kartta on kohtalainen, tässä kuvassa myös yhden pelatun pelin tulos kontrollimerkein ilmaistuna (yksiköt poistettu). Lopputulos oli melko historiallinen, noilla main brititkin laskivat aseensa.

Toisessa pelissä japanilaiset pyyhkivät britit kokonaan kartalta ja itse asiassa muutaman pelin jälkeen se vaikuttaa melko vakiolta.

Mieleeni tuli laajentaa teemaa muun populaarikulttuurin suuntaan, joten kampasin lävitse ei-ihan-vielä-täydellisen Viidakon korkeajännitysten kokoelmani ja kas, löytyi sieltä kaksi Hongkongiin sijoittunutta tarinaa:

Tarinassa Kuriton kersantti (1/1974) kanadalaiskessulta palaa hihat kun hän joutuu seuraamaan englantilaisten, skottien ja intialaisten vuosisataisten sotilastraditioiden määrittelemää taistelemista. Lopulta, totta kai, käy ilmi miten tarpeen traditiot ja sotilaskuri ovat kun kaikkien neljän etnisen ryhmän edustajat kohtaavat matkalla vankileirille. Epätavallisen tarkkaa historiankuvausta Korkkarilta, sillä Hongkongissa todella taisteli kaikkia mainittuja kansallisuuksia. Kanadalaisille kahden pataljoonan lähettäminen aivan ennen sotaa Hongkongiin on ollut melkeinpä Dieppen veroinen kaunan aihe. Epätavallista on myös päähenkilöiden joutuminen lopussa vangeiksi, mutta toki viimeisessä kuvassa esiin kaivellaan kranaatteja ja pistooleja niin ettei vankeus lie pitkäksi muodostu - ehkäpä he liittyivät tähän ryhmään?

Kapteeni koukku (12/1976) on "likaisen tusinan" kaavan mukaan tehty tarina, jossa laivaston upseeri saa johdettavakseen sotilasvankilan hylkiöt. Yksi retaleista haraa koko ajan vastaan vain oman nahkansa pelastaakseen, mutta täysin korkkarikaanonin mukaisesti pelastaa lopussa muut heittäytymällä japanilaisten käsikranaatin päälle. Hirtehisjoukko pakenee antautumisen jälkeen Hongkongista kohti Macaota ja oletettavasti em. vastarintataistelijoiden seikkailuja.

Päivityksenä tieto, että Osprey Publishing julkaisi Campaign-sarjassa 2015 Hong Kongin valtauksesta ja sen jälkeisestä vastarintaliikkeestä kertovan opuksen Hong Kong 1941-45: First Strike in the Pacific War (Brnjamin Lai & Giuseppe Rava)

Kiinan sisällissodan loppuvuodet

3W-yhtiön peli Chinese Civil War kuvaa Kiinan sisällissodan loppuhuipennusta vuosina 1946-49, jolloin kommunistit lopullisesti kukistivat Kuomintangin joukot manner-Kiinassa. Peli on näköispainos Wargamer-lehden numerossa 10 vuonna 1978 ilmestyneestä pelistä, joten kartan oudohko ulkonäkö johtuu osittain faksimilepainatuksesta.

Säännöt ovat suhteellisen simppelit. Sissisodan sijasta taistelut ovat perinteistä kenttäreilua. Kommunisteilla on toki sissiyksiköitä, mutta niistä on korkeintaan rautateiden tilapäiseksi tukkeeksi. Kuomintang aloittaa pelin täydellä vahvuudella ja sillä on siten ylivoima ensimmäisissä taisteluissa. Suurin ongelma on se, että kaikkiin Kuomintangin hyökkäyksiin tarvitaan huoltopallero, jonka roudaus taistelupaikalle on operaatioiden suurin ongelma. Kuomintangilla on periaatteessa jo pelin alussa tarpeeksi ns. pistepitäjiä (kaupunkeja joiden pistearvo 2-5), mutta puolustuskannalle ei kannata jäädä. Eristyksiiin joutuneet joukot kupsahtavat huollon puutteeseen ja kaupungit jäävät punaisille, ellei aloitetta temmata käsiin ja pidetä se mahdollisimman pitkään.

Tässä näyte tuosta kieltämättä erikoisesta karttagrafiikasta Pekingin seudulta.

Tässä tiistaina aloitetun pelin alkuasetelma lounaasta käsin. Kuomintangilla on vielä joukkoja runsaasti ja kommunistit altavastaajina.

Punatähdet merkkaavat kommunistien tukikohtia, jotka käsittävät tähtimarkkerin ja kuusi sitä ympäräivää heksiä. Tukikohdan hekseillä on myös sisäsyntyinen (intrinsic) puolustusarvo, joten markkeriin kiinni pääseminen ja sen tuhoaminen taistelussa edellyttää hyökkäämistä vähintään kahdella peräkkäisellä kierroksella.

Aiemmassa pelissä (jo vuosien takaa) Kuomintang onnistui putsaamaan keski-Kiinan vastarintapesäkkeet ja torjumaan Mantsuriasta rynnivät punaiset hieman Pekingin pohjoispuolella kulkeneelle rintamalinjalle. Miten käy nyt, jää nähtäväksi.

Aiheen elävöittämiseksi voi Youtubesta katsoa osiin pätkityn kiinalaiselokuvan, joka alkaa tästä. Kyseessä on 2007 valmistunut leffa, joka on saanut englanninkieliseksi nimekseen Assembly. Aikakauden uutisfilmikooste alla.

.

Oopiumiantiikkia

Esinetutkijana törmää mitä merkillisimpiin esinekirjoihin ja tämä on taatusti yksi erikoisimpia: amerikkalainen, mutta pitkään Aasiassa matkustellut Steven Martin on kirjoittanut kirjan The Art of Opium Antiques. Martin on keräillyt vuodesta 1981 alkaen vanhaan kiinalaiseen oopiuminpolttoperinteeseen liittyvää esineistöä, ”oopiumiantiikkia”. Keräilyn tuloksia esitelläkseen (ja kaiketi kirjaansakin markkinoidakseen) mies on perustanut sivut nimeltä Opium Museum.


Oopiumia ei varsinaisesti ”poltettu”, kuten tupakkaa tai kannabista. Pieni pala oopiumitahnaa höyrytettiin/haihdutettiin kuumentamalla ja hengitettiin sitten sisään, mieluimmin yhdellä vedolla. Menetelmä oli varsin työläs ja edellytti itse piipun lisäksi ainakin erikoisrakenteista öljylamppua sekä neulaksi kutsuttua pitkää metallitikkua.

Kiinalainen yläluokka kehitti oopiuminpoltosta lähes teeseremoniaan verrattavan operaation ja puuhaan suunniteltiin kaikenlaisia apuvälineitä: sakset ja atulat lampunsydämen käsittelyyn (sitä ei säädetty ruuvilla), kaapimen piipunpesän putsaamiseen, telineet käytetyille ja käyttämättömille pesille, rasian oopiumille ja toisen piipunjämille (aine kierrätettiin köyhempien käyttäjien poltettavaksi sekoittamalla siihen polttamatonta oopiumia) sekä erinäisiä tarjottimia em. esineille. Olipa oopiuminpolttoa varten omanlaisensa sänkykin, kolmelta puolen reunustettu, johon kaksi polttajaa mahtui lepäilemään piipullistensa kanssa.

Itse piippu oli luonnollisesti keskeisin esine. Niitä tehtiin kalliistakin materiaaleista, mutta bambu oli aromeja keräävän huokoisuutensa vuoksi silti paras. Pesä oli useimmiten keramiikkaa (erityisesti yizing-savesta tehdyt olivat konossöörien mieleen), ja se koristeltiin kiinalaisen koristetaiteen tyypillisillä kuvioinneilla. Jadesta kaiverrettiin unikonkukan muotoisia pesiä.

Näin hienoja olivat vain yläluokan oopiuminkäytön välineet, yhteiskunnan pohjalla tultiin luonnollisesti toimeen paljon vaatimattomammalla kalustolla. Kommunistien noustua valtaan 1949 Kiinassa tehtiin raa’asti loppu kaikensorttisesta oopiuminpoltosta, ja hieman myöhemmin tapa kuihtui ulkokiinalaistenkin parissa. Oopiumista johdettujen morfiinin ja heroiinin suonensisäinen käyttö syrjäytti vanhat tavat käyttää oopiumia.

Tavan jouduttua pannaan suuret määrät oopiuminpolttotarvikkeita tuhottiin julkisissa rovioissa ja niinpä jäljelle jääneistä on todellakin tullut jo arvokasta antiikkia, kaikkine antiikkikaupan lieveilmiöineen. Kopioita tehtaillaan, mutta itse asiassa jo 1900-luvun alussa niin piippuja kuin lamppujakin valmistettiin matkamuistoiksi!

Steven Martin näyttää tuntevan keräilykohteensa, mutta länsimainen antiikki on tainnut jäädä vähemmälle tuntemukselle. Sivulla 77 on kuva pesästä, jonka koristeaiheena on kellotaulu ja siinä kirjoittajan mielestä vääränmallinen numero neljä. Jokainen vanhoja eurooppalaisia kelloja nähnyt kuitenkin tietää, että neljä oli todellakin tapana merkitä IIII, ei IV.

Vaakunaposliinia, osa 1

Kuva: TMK/Museot Online

Kansallisarkistossa avautui toukokuun lopulla näyttely Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa, johon lainattiin myös Turun museokeskuksen esineitä. Tässä niistä ensimmäinen, syvä lautanen, osa Kiinassa n. v. 1770 Ture Leonard Klinkowströmille (1735-1821) valmistettua astiastoa. Lautasen pohjaan on maalattu epäsymmetrisesti kahden kotkan kannattama Klinckowström-suvun vaakuna. Mielenkiintoista kyllä, vaakunan yllä olevan kruunun voi tulkita kreivilliseksi, vaikka tilaaja oli "vain" vapaaherra.

Alexander Roslinin muotokuva T.L. Klinckowströmistä. Kuva: Wikimedia commons.

Ruotsin Itä-Intian kauppakomppania toimi vuosina 1731-1813. Yhtiön kirjanpito poltettiin aina tilintarkastuksen jälkeen, mutta Göteborgin tullitilastoista on voitu laskea sen tuoneen maahan n. 2 miljoonaa kiinalaista posliiniesinettä. Kaupankäynti toimi niin, että komppanian laivat veivät ruotsalaisia vientituotteita Espanjan Cadiziin, jossa ne vaihdettiin Amerikan hopeaan. Tämä kirjaimellisesti "kova valuutta" oli ainoa, jonka kiinalaiset kelpuuttivat maksuvälineeksi.

Klinckowström-astiasto on jakautunut useisiin museoihin Suomessa ja Ruotsissa ja sitä on myös yksityisomistuksessa Suomessa. Lähes kaikki Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvat osat ovat esillä Turun linnan perusnäyttelyssä esilinnan posliinikeittiössä, josta kuva alla.

Kuva: TMK/Martti Puhakka

Kirjallisuutta:
Tore Frängsmyr: Ostindiska kompaniet (1976)
Heikki Hyvönen: Kiinalaista posliinia (1986)
Jan Wirgin: Från Kina till Europa (1998)