torstai 7. tammikuuta 2021

Eurooppa syöksyy sotaan

 Kun tunnetun sotahistorioitsija Max Hastingsin kirjan nimi on Catastrophe 1914: Europe Goes to War (2013), niin ensi ajatus on että teos on osa ns. origin literature -genreä, mutta näin ei ole, vaan tiiliskiven paksuinen pokkari käsittelee sodan syttymisen lisäksi koko Euroopan sotanäyttämön ensimmäiset taistelut elokuulta 1914 aina saman vuoden loppuun, jolloin talvi teki lopun sotatoimista.

Hastings on edellisissäkin kirjoissaan ollut taipuvainen haastavaan revisionismiin, ja tällä kertaa konseksuksesta poiketen katsoo että keisarillinen Saksa, antaessaan "avoimen valtakirjansa" Itävallalle, aiheutti ensimmäisen maailmansodan syttymisen.

Niin tai näin, kirja on hengästyttävän täynnä siviilien ja sotilaiden kirjeistä ja päiväkirkoista ympäri Euroopan poimittuja aikalaiskokemuksia sodan alta ja sen sytyttyä, aina ensimmäisten kuukausien aiheuttamaan turtumukseen ilmeisesti vuosia jatkuvaan kurimukseen. Sotahistoriansa lukeneelle vuoden 1914 taistelujen (Ranskan rajataistelut, Tannenberg, Marne, Ypres) ei sinänsä tuo uutta, mutta silminnäkijöiden kirjo on on rikas. Usein sotilaan kirjettä siteerattaessa todetaan miten tämä kaatui pian kirjeen lähetettyään.

Kesän 1914 sotakiihkoa on tapana kuvata suorastaan euforisena, mutta se vaikuttaa olleen (pää)kaupunkien keskiluokan intoa. Suurin osa eurooppalaisista eli maaseudulla, ja siellä ajatus sadonkorjuun vaarantumisesta sodan vuoksi ei todellakaan herättänyt innostusta. Hurraavien väkijoukkojen ja kukkia-kiväärin-piippuihin -kuvaston vastapainona olivat eivät-niin-kuvatut perheenpäiden lähdöt tuntemattomaan vaimon ja lasten itkiessä.

Vuoden 1914 lopussa sota länsirintamalla jähmettyi asemasodaksi, jollaisena se pysyikin vuoteen 1918, jollin uudet taktiikat ja aseet muuttivat sodan jälleen liikkuvaksi, ja Saksan sinänsä menestyneiden kevätoffensiivien jälkeen sen armeija lyötiin lopullisesti. Hastingsin teesi on, etteivät parjatut brittikenraalit olisi asia ennen sitä paljoakaan mahtaneet. Englantilaisrunoilijoiden sotapettymys ei hänen mukaansa kuvastanut syvien rivien vakaumusta, jonka mukaan sota kannatti käydä, niin hirveä kuin se olikin.

Katkeruus johtui pikemminkin siitä, että sotilaat palasivat maahan, jossa heille ei ollut paljoakaan luvassa, niin paljon kuin sodan idealistisia tavoitteita "sotana joka lopettaa kaikki sodat" olikin hehkutettu. Toisesta maailmansodasta britit palasivat maahan, jossa työväenpuolueen hallitus oli aloittamassa hyvinvointivaltion luomista - merkittävä ero.


tiistai 5. tammikuuta 2021

Ensimmäisen maailmansodan pisin piiritys

Luin Alexander Watsonin kirjan Saksan ja Itävalta-Unkarin kohtaloista ensimmäisessä maailmansodassa kohta neljä vuotta sitten. Viime vuonna kirjoittajalta ilmestyi Przemyślin piirityksestä kertova The Fortress: The Great Siege of Przemysl.

Itävalta-Unkarille kuuluneen Przemyślin piiritys käsitti oikeastaan kaksi jaksoa, joista ensimmäisessä, lyhyemmässä, venäläiset yrittivät vallata linnoituksen rynnäköllä, jonka lähitaistelut muistuttivat myöhempiä Verdunin taisteluita, jo siksi että linnoitusten mallikin oli melko samanlainen. Rynnäköinti lokakuussa 1914 päättyi tappioon, ja linnoitus sai hetkeksi yhteyden pääarmeijaan, ennen kuin joutui marraskuussa taas saarroksiin.

Tällä kertaa piiritys jatkui yli talven, aina maaliskuuhun asti, jolloin Itävallan raskaita tappioita vaatineista vapautushyökkäyksistä huolimatta linnoituksen oli muonavarastojen loputtua pakko antautua, yhden epätoivoisen läpimurtoyrityksen jälkeen. Kuten Watson huomauttaa, vaikka ensimmäinen maailmansota kuvataan usein nuorten miesten tragediana, niin täällä juoksuhaudoissa viruivat vanhimmat ikäluokat, nostoväki eli Landsturm, 37-42-vuotiaat reserviläiset.

Watsonin kirja ei jää juoksuhautoihin, tai edes piiritettyyn linnoitukseen (jonka asukkaiden ja varuskunnan kärsimystä se toki kuvaa), vaan koko maakuntaan, jota linnoituksen oli tarkoitus suojella, maailmansotien myllerryksissä kadonneeseen Galitsiaan, joka 1914 muodosti sen siivun, jonka Itävalta oli saanut toissavuosisataisissa Puolan jaoissa. Przemyślin, kuten koko Galitsian väestö muodostui puolalaisista, juutalaisista ja ukrainalaisista, joista viimeksi mainittuja tosin tuolloin kutsuttiin ruteeneiksi. 

Yhteiselo ei 1900-luvun alussa ollut kitkatonta, mutta silti lähes idyllistä verrattuna siihen mitä vuosisata myöhemmin toi tullessaan. Puolalainen nationalismi oli nousussa, se olikin ylipääätään mahdollista vain Itävallan liberaalimmissa oloissa. Juutalaisyhteisössä maallistunut siionismi haastoi vanhoillisen ortodoksijuutalaisuuden. Myös ukrainalainen nationalismi oli herännyt kaupungeissa, siinä missä maaseudun väki identifioitui enemmän uniaattikirkon jäseninä.

Itävallan aloittama maailmansota kääntyi lähes samantien katastrofaaliseksi sille itselleen, kun Venäjän armeija vyöryi yli Galitsian tasangon aina Karpaateille asti. Galitsian ukrainalaiset alueet julistettiin kuuluvaksi "venäläiseen maahan" (assosiaatio Putinin "venäläiseen maailmaan" tulee hakemattakin), ja saman tien alettiinkin vainota niin uniaattikikirkkoa kuin nationalistivaikuttajiakin. Kohtalon ironiaa, sillä jo Itävallan armeija ehti vakoilijapelossaan vainota ruteeneja. Vielä kovemmille joutui juutalaisväestä, jota alettiin karkottaa kotiseudultaan suoranaisen etnisen puhdistuksen merkeissä.

Przemyśl siis antautui lopulta, ja sen varuskunta joutui Venäjän sotavankeuteen, joka oli sotaa käyvistä suurvalloista kuolleisuudeltaan ankarinta. Joillekin tsekeille luvassa oli suorastaan maailmanympärimatka, retki tsekkilegioonan riveissä läpi Venäjän sisällissodan ja Siperian radan aina Amerikkaan ja Eurooppaan vasta vuonna 1920. Joillekin saksankielisille vankeus tiesi pakkotyötä Muurmannin radalla, ja kenties pakoa Suomen kautta takaisin kotimaahan, ja ehkä joku päätyi takaisin myös Turun kautta Brest-Litovskin rauhan jälkeen?

Mitkä sitten yksilöiden kohtalot olivatkaan, Galitsian monietniselle yhteisölle sota tiesi lopun alkua. Miten alueen juutalaisväestölle seuraavassa sodassa kävi, ei tarvinne kerrata. Toisen maailmansodan päätyttyä Itä-Galitsia liitettiin Neuvosto-Ukrainaan, ja Przemyśl jäi Puolan puoleiseksi rajakaupungiksi, josta kommunistihallinto karkotti ukrainalaiset rajan taakse. Watson viittaa kirjassaan Timothy Sniderin kirjoissaan luomaan käsitteeseen bloodlands, Hitlerin ja Stalinin terrorin armoille jääneeseen Keski- ja Itä-Euroopaan, ja toteaa ensimmäisen maailmansodan (jälkipeleineen) olleen moni tavoin sen esinäytös. Kirjan lukeneena on vaikea olla eri mieltä.

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Maailmansotaa Saharassa

Russell McGuirkin Sanusi's Little War: The Amazing Story of a Forgotten Conflict in the Western Desert 1915-17 (2007) kertoo (ainakin suomalaislukijalle) varsin obskuurista ensimmäisen maailmansodan rintamasta, vuosien 1915-17 senusikapinasta Egyptin länsiosissa. 1800-luvulla syntynyt senusiveljeskunta levisi ympäri islamilaista maailmaa, mutta sen keskeistä vaikutusaluetta olivat Saharan beduiiniyhteisöt.

Senusit taistelivat alueelle tunkeutuneita ranskalaisia ja italialaisia vastaan, mutta suhteet britteihin pysyivät hyvinä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan sytyttyä aluella alkoi rampata turkkilaisia ja saksalaisia agentteja keisarillisen jihadin hengessä, ja vuoden 1915 lopulla toteutuikin brittiarmeijan painajainen kahden rintaman sodasta Egyptissä (toinen rintama oli turkkilaisia vastaan Siinailla).

Paniikki oli kuitenkin ennenaikaista. Britit vetäytyivät kahdesta läntisimmästä tukikohdastaan Sollumista ja Sidi Baranista, ja asettuivat puolustukseen Mersa Matruhiin. Talven aikana saatiin myös lisää joukkoja Gallipolista vetäytymisen jälkeen, ja senusit lyötiin kevääseen 1916 mennessä. Egyptin länsiosien keitaita he pitivät hallussaan vuoden 1917 alkupuolelle, jolloin heidät ajettiin pois sieltäkin - aselepo solmittiin vielä samana vuonna.

Sinänsä kiintoisa aihe, mutta kirja itse ei ollut kauhean kiinnostavaa luettavaa. Teksti sisältää pitkiä suoria lainauksia aikalaislähteistä, ja suorastaan kiusallisella tavalla "Arabian Lawrence" on ympätty mukaan aina kun mahdollista, olihan hän tuohon aikaan - ennen arabikapinan alkua - Egyptissä. 

Huomattava sivujuonne on HMS Taran miehistön vaiheet. saksalainen sukellusvene U-35 upotti aluksen Egyptin rannikolla marraskuussa 1915, ja vangiksi otettu miehistö marssitettiin Libyan aavikolle paikkaan, jonka nimi tuli kuuluisaksi vasta seuraavassa maailmansodassa: Bir Hakeim. Brittiarmeijan pelastuspartio karautti paikalle seuraavan vuoden maaliskuussa, ja nähdessään nälkiintyneet vangit, surmasi vartijat perheineen, ennen kuin vangit ehtivät kertoa että heitä oli kohdeltu varsin hyvin, maassa vain oli ruoasta pulaa kaikilla. Sitäkin surullisempi tapaus, koska molemmat osapuolet muutoin enimmäkseen kunnioittivat sodan sääntöjä.

Kuten tavallista, lähteenä ovat olleet lähinnä brittien arkistot, poikkeuksena kuitenkin Jaafar Al-Askarin muistelmat. Tämä senusien komentaja joutui brittien vangiksi, ja vaihtoi myöhemmin puolta osallistuen arabikapinaan, ja toimien sodan jälkeen Irakin puolustusministerinäkin.

Kirjan kuvaliitteet kertovat että Hugo Pratt olisi voinut sijoittaa maltalaisen merimiehensä tännekin: fetsejä, burnuuseja, hohtavan valkoisia aavikkolinnakkeita ja Rolls-Royce-panssariautoja vesijäähdytteisine konekivääreineen riittää. Viimeksi mainitut huristivat samoissa maisemissa vielä seuraavankin sodan alussa, ennen kuin huomattavasti suuremmat ja järeämmin aseistetut armeijat ottivat yhteen näillä samoilla aavikoilla huomattavasti kuuluisammiksi tulevissa taisteluissa.

Ja tietysti suomalaislukijalle tulee vihollisrannikolle aseita ja asiamiehiä kuljettavasta saksalaissukellusveneestä mieleen oma historiamme, ja UC-57:n matka Loviisan edustalle marraskuussa 1917.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...