keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Uutta Finnassa (vko 8/2018)

Hiihtolomaviikollakin kertyi 131 uutta objektia. Niistä tässä muutama, alkaen raapimisvälineestä.





.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Talvipäivä Pohjolan Gibraltarissa

Suomenlinnasta tulee aina mieleen kesäinen retkipäivä eväineen, jäätelöineen ja oluineen, vaan onhan sielläkin talvi. Itse olin ensimmäistä kertaa lumisella linnoitussaarella, muu perhe oli aiemminkin tehnyt sinne talviretken.









Erityistä huomiota kiinnitämme tällä kertaa pariin asiaan, ensinnäkin jo blogin nimenkin vuoksi kaponieeri Delwigiin Kustaanmiekassa. Opastuskeskuksen määritelmän mukaan kaponieeri on "pieni itsenäinen varustus puolustuslinjan ulkopuolella". Paikassa on ravintola Walhallan pääsali.





Toiseksi saaren kirkko, jossa en muista koskaan käyneeni. Alunperin ortodoksinen varuskuntakirkko sai itsenäisyyden ajan alussa luterilaisen ulko- ja sisäasun.




Nurkassa oli pienoismalli tykkisluuppi Dianasta, jonka rakentamisesta huomaan kertoneeni lähes viisi vuotta sitten.


Sittemmin Diana on purjehtinut jo useampana kesänä, ja sen vaiheita voi seurata mm. Facebookissa ja Instagramissa. Nettisivut löytyvät täältä.

Klikkailtava virtuaalikartta Suomenlinnasta ja sen rakennusten historiasta löytyy täältä.

torstai 22. helmikuuta 2018

Uutta Finnassa (vko 7/2018)

Huikea 239 esineen lisäys, ja tällä kertaa sekaisin kaikkea mahdollista, myös hopeisia monogrammeja, joilla muutoin samanlaiset mustat herrainpalttoot aikoinaan merkittiin.










.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Antiikki & Design 167 (2/2018)

Vuoden toisessa numerosta en löytänyt mitään Turkuun tai Varsinais-Suomeen liittyvää, mutta tässä muut tärpit.

Marketta Tammisen kirja viipurilaisesta hopeasta, siitä kirjoitin toki itsekin.

Jyväskylässä on aloittanut kaupallinen taidetutkimuskeskus Recenart, jolla näyttää olevan vaikuttava arsenaali teknistä välineistöä (XRF löytyy toki meiltäkin). Kiintoisana esimerkkinä tutkituista teoksista on ranskalaismaalaus, jonka arvoa Venäjän markkinoilla on korotettu vaihtamalla signeeraus venäläiseksi ja maalaamalla maisemaan ortodoksikirkko.

Suomen kartanoita on esitelty paljonkin, mutta nyt on muuan Ari Kupsus hankkinut Unkarista aikoinaan maan ylhäisaatelistolle kuuluneen palatsin. Linnasta löytyy netistä paljonkin tarinaa, mm. täällä, ja lehden lukijamatkankin kohteisiinkin syyskuussa se kuuluu.

Virolaisen Taberklaasin neuvostoaikaisesta tuotannosta on tullut jo keräilykohde. Viro oli muodin edelläkävijä koko Neuvostoliitossa, ja myös virolaissuunnittelijoiden lasi oli suosittua ja sitä valmistettiin muuallakin maassa. Tähän kohtaan voikin muistuttaa Viron 100-vuotisjuhlista, joita Tuun museokeskus muistaa twiittisarjallaan omista kokoelmista, myös neuvostoaikaiset esineet huomioiden.

Uuninluukut kuuluvat enemmän rakennusperintöön kuin esinemaailmaan, mutta niinpä vain kävi ilmi, että niillekin on keräilijänsä, kuten hämeenlinnalainen Paavo Orre. Suomessa on valmistettu noin 500 erilaista mallia uuninluukkuja, ja kun Orrenkin kokoelma katsoo, niin onhan niissä melkoisia taideteoksiakin joukossa.

Antiikilla sisustetut kodit, usein remontoidussa vanhassa arvorakennuksessa ovat tietysti lehden vakiokauraa, mutta kiinnitin vasta nyt huomiotani siihen että kaikissa niissä on edelleen kirjahyllyjä kirjoineen, niin diginatiivien mielestä kuin ne sisustuksen pilaavatkin. Toki näiden kotien asukkaat ovat yleensä iäkkäämpiä, mutta mieleen tuli sekin käyvätkö kirjat pian antiikkiesineistä?

En yleensä hakemalla hae virheitä lukemastani, mutta nyt on jo paikallispatriotismin nimessä  pakko huomauttaa ettei s. 17 jalallinen vihreä lasimaalaus nyt sentään Turun linnaa esitä, herra paratkoon.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Ikäihminen pelastaa lännen



Jotenkin on tullut ajateltua Winston Churchillin olleen hyvinkin vanha hänen tullessaan Ison-Britannian pääministeriksi toukokuussa 1940. Itse asiassa hän oli 65-vuotias, siis nuorempi kuin vaikkapa Sauli Niinistö aloittaessaan toisen virkakautensa. Churchilliä elokuvassa Synkin hetki (The Darkest Hour) esittävä Gary Oldman on vain hieman alle kuusikymppinen (täyttää maaliskuussa), mutta hänet on maskeerattu huomattavasti vanhemmaksi. Oldmanin kerrassaan loistava roolihahmo on iäkkyydessään hauras, ja vakuuttavan inhimillinen mumisevine puheineen, äksyine käytöksineen ja paheineen (tupakointi ja alkoholi). Hieno roolihahmo on myös Kristin Scott Thomasin esittämä Churchillin puoliso Clementine. Myös Lily Jamesin esittämä Churchillin sihteeri Elisabeth Layton on historiallinen henkilö, hänen mukana olonsa liittyy tietysti pääministerin innostaviin puheisiin, joista hapan Halifaxkin joutuu myöntämään että ne "mobilisoivat englanninkielen ja lähettivät sen taisteluun". Monelle sihteerin näkökulma tuo tietysti mieleen Perikato-elokuvan.

Elokuvan voi nähdä viime kesänä ensi-iltansa saaneen Dunkirk-leffan taustoituksena politiikan ylätasolla. Elokuva alkaa Saksan hyökkäyksestä länteen ja Churchillin noususta pääministeriksi Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan kärsittyä haaksirikon, ja jatkuu Dunkirkin ihmeeseen, brittien siirtoarmeijan pelastumisen ja mahdollisuuteen jatkaa taistelua.

Fiktiotahan elokuva perimmiltään on, ja paljon on jo kiinnitetty huomiota täysin keksittyyn metrokohtaukseen (jossa "kansa" vaatii johtajaansa pysymään tiukkana) ja että elokuvassa rauhaa natsien kanssa vaativat vain Chamberlain ja em. Halifaxin varakreivi. Tosiasiassa taistelun jatkamisen on suurelle osalle brittejä täytynyt näyttää toivottomalta, ja ensimmäisen maailmansodan kuolonuhrit olivat aivan liian tuoreessa muistissa. Ja toisin kuin elokuvassa, Churchill itse ei koskaan harkinnut neuvottelurauhaa, ei vaikka Hitlerin ehdot epäilemättä olisivat olleet "kohtuulliset", hänhän omalla tavallaan ihaili ja kunnioitti brittiläistä imperiumia, ja toivoi vain saavansa tältä rauhassa aloittaa oman imperiuminsa luomisen (ja tuhoamissodan) idässä. Tätä peräänantamattomuutta eivät silloiset, nykyiset tai tulevatkaan natsit ole antaneet hänelle anteeksi. Toki Churchill on joutunut sittemmin ryöpytykseen vasemmaltakin "rasisminsa" vuoksi, mutta mikään tuskin uhannee hänen asemaansa suurimpana brittinä kaikenlaisissa äänestyksissä.

Lännen kohtalo oli noina päivinä kiikun kaakun ja vakavia aikoja elettiin, mutta itse asiassa elokuva on täynnä huumoria, juurikin Oldmanin suurenmoisen roolityön ansiosta. Täydet viisi tähteä siis.

Elokuvaa on kuvattu mm. Whitehallin alla olevassa komentokeskuksessa, joka nyttemmin on museona nimellä Churchill War Rooms. Sen yhteydessä on myös näyttely Churchillin urasta, toki sota-aikaiseen pääministeriyteen painottuen.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Antiikki & Design 166 (1/2018)

Hieman eri nimin vuosien saatossa ilmestynyt Antiikki & Design täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Itse aloin lehteä tilata heti tuolloin, samoihin aikoihin kun museourani alkoi, joten yhdessä kuljetun taipaleen kunniaksi ajattelin taas  jatkaa tätä lehden numeroiden kommentointia.

Juhlavuoden kunniaksi lehdessä on luettu ensimmäistä numeroa vuodelta 1993 ja sen arvioita "huomisen antiikista". Muumimukeista on tullut keräilytarava mutta Tupperwaresta ei.

Ykkösnumeron jutuista iski eniten Mikko Raution haastattelu. Hän nimittäin kerää kiinalaisia virkamerkkejä (mandarin square), nelikulmaisia kirjailtuja kankaita jotka esittävät joko lintuja (siviilivirkamiehet) tai muita taru- ym. eläimiä (sotilaat). Turun museokeskuksen kokoelmista nimittäin löytyy yksi tuollainen virkamerkki, josta aikoinaan kirjoitin erääseen toiseen taide- ja antiikkilehteen. Aidot merkit ovat suhteellisen harvinaisia, johtuen syystä jota en ennen tiennytkään, eli että virkamiehet haudattiin puvuissaan. Jutussa mainitaan myös virkapukujen päähineiden koristepallot, joilla niilläkin tietysti oli oma materiaaliin perustuva hierarkiansa. Rautio on kirjoittamassa aiheesta kirjaa, jota mielenkiinnolla odotan.

Lehdessä on myös haastateltu Harri Koskista, jonka EMMAaan tekemä Tapio Wirkkala -näyttely itseltäni taitaa jäädä väliin, mutta mainostetaan tässä että puolisonsa Rut Brykin keramiikkaa on esillä Turun taidemuseossa 13.5. saakka.

Oulussa esillä ollut näyttely talonpoikaisarkkujen maalauksista on tätä kirjoitettaessa jo päättynyt. Note to self, että pitäisikin katsoa löytyykö näyttelyn kuratoineen Marko Kaston julkaisuja jostain, aihehan on perin "museaalinen" ja suoraan omiinkin kokoelmiin liittyvä.

Varsinais-Suomessa on vierailtu Kärrin ratsutilalla. Se sijaitsee Perttelissä, joka nyttemmin on osa Saloa.


perjantai 16. helmikuuta 2018

Venäjän tie maailmanpaloon

Dominic Lievenin Towards the Flame: Empire, War and the End of Tsarist Russia tuli hankittua lähes vuosi sitten, edellisen maailmansotainnostuksen aikana, mutta koska kyseessä ei ole varsinainen sotakirja, tuli se luettua vasta nyt.

Kirjan lajityyppi on origins literature, tuo jo vuosisadan jatkunut selvittely mitä oikeastaan tapahtui ns. heinäkuun kriisin aikana, joka huipentui kuun lopussa liikekannallepanoihin ja sodanjulistuksiin. Vauhtia toki otetaan jo vuosisadan alusta ja läpi käydään lukuista sotaa edeltäneen ajan kriisit. Lievenin kirjan kerrotaan tuovan esiin nimenomaan venäläisten arkistojen näkökulman, mutta mielestäni Christopher Clarkin kirjassa oli kaikkien puolten näkemykset esitelty enemmän kuin perusteellisesti.

Ei siis kauheasti uutta, paitsi ehkä se tieto että Itä-Euroopassa elävistä ukrainalaisista joka neljäs asui Itävalta-Unkarin alueella, nimenomaan sen itävaltalaisella puolella Galitsiassa. Ukrainalainen kansallistunne kehittyi juuri tuolla alueella, jonka Stalin toisen maailmansodan jälkeen väen vängällä liitti Neuvostoliittoon, vielä Putininkin päänsäryksi. Ukrainan itsenäisyys jäi lyhyemmäksi kuin Suomen tai edes Viron, mutta sielläkin itsenäisyysjulistuksen 100-vuotisjuhlaa on jo vietetty. Lievenin rinnastuksen mukaan Ukrainan kansallisvaltiolla oli joka tapauksessa paremmat perusteet kuin samaan aikaan kolmesta ottomaanien provinssista brittien öljyintressien tarpeisiin kootulla Irakilla.

Suomi mainitaan vain muutaman kerran ohimennen. Mielenkiintoista kyllä Lieven keksii verrata Suomen asemaa suomettumisen aikana siihen millaiseksi Serbian asema olisi muodostunut jos se olisi suostunut Itävallan ultimaatumiin!

Museolaisena rupesin jossain vaiheessa miettimään sitä materiaalista ympäristöä jossa nämä kaikki hallitsijat ja ministerit toimivat, kaikkia niitä sota- ja ulkoministeriöiden työ- ja neuvotteluhuoneita, joissa ultimaatumeita luettiin ja kirjoiteltiin, ja liikekannallepanosuunnitelmia kaiveltiin kassakaapeista. Onkohan noita toimistointeriöörejä säilynyt jälkipolville? Seuraavaksi mieleen tuli ilkkamalmbergmaisia mietteitä siitä saivatko ministeriparat edes kahvia ja pikkusuolaista aherruksensa keskellä. Kuka oli se palvelijatar joka kantoi teetä ja pikkuleipiä ulkoministeri Sazonoville kun tämä henkäisi "tämän merkitsevän sotaa".

torstai 15. helmikuuta 2018

Amerikan sisällissotaa selkokielellä

Ospreyn tuotannossa on Amerikan sisällissodalla aina ollut huomattava rooli, jo tietysti Yhdysvaltain markkinoidenkin vuoksi. Uusimpana julkaisuna aiheesta on ilmestynyt Mark Lardasin kirjoittama ja Adam hookin piirroksin kuvitettu Nashville 1864: From the Tennessee to the Cumberland.

Vuoden 1864 lopussa Unioni oli jo vallannut Atlantan (kaupungin liekehtimisen muistanevat kaikki Tuulen viemää nähneet, siinähän tarinan mukaan poltettiin King Kongin kulissit). Vastassa ollut Konfederaation Tennesseen armeija ei jenkkien etenemistä ollut pystynyt pysäyttämään, joten Shermanin valmistautuessa marssimaan kohti Atlantin rannikkoa, päätti Konfederaation komentaja kenraali Hood puolestaan hyökätä kohti pohjoista halki Tennesseen ja ehkä vielä Kentuckynkin katkaistakseen pohjoisvaltioiden huollon ja pakottaakseen nämä vetäytymään.

Sotaretken onnistunein osuus oli Nathan Forrestin (kyllä, juuri se jonka mukaan Forrest Gump sai etunimensä) johtaman ratsuväen tekemä partioretki, jossa mm. tykistötulella tuhottiin Tennesseejoen varren satamassa pohjoisvaltiolaisten laivoja ja sotatarvikkeita parin miljoonan silloisen dollarin arvosta. Pääjoukko ylitti samaisen joen ja eteni Unionin joukkojen viivyttäessä aina Nashvillen laitamille jossa käytiin ratkaiseva taistelu 15.-16. joulukuuta. Konfederaation sotaonni oli lopullisesti kääntynyt, takkiin tuli, ja takaisin Tennesseejoen taakse palasi alle puolet lähteneistä.

Huomattava rooli Unionin puolella oli mustista kootuilla joukko-osastoilla (USCT). Monet olivat entisiä orjia ja motiivi taistella suuri, jo senkin johdosta että siinä missä Konfederaatio usein vapautti vangiksi saadut valkoiset kunniasanaa vastaan (parole), "palautettiin" vangiksi saadut mustat orjiksi plantaaseille, ellei heitä suorastaan murhattu kuten joskus tapahtui.

Mark Lardas on kirjoittanut useita Osprey-kirjasia, mutta jostain syytä nyt silmään tarttui jotenkin töksähtelevä tyyli. Noh, viinaa ja lyhyitä lauseita oli Hemingwaynkin motto, ja internetin vähitellen tuhotessa luku- ja kirjoitustaidon on ehkä paikallaankin yksinkertaistaa ilmaisua.

Nashvillen taistelu käytiin joulukuussa, mutta ilman kerrotaan lämmin ja aurinkoinen, ja niinpä kaupungin väestö kerääntyi läheisille mäille seuraamaan taistelun kulkua "kuin urheilutapahtumaa".

Loppuun vielä sellainen trivia että sekä Unionilla että Konfederaatiolla oli samannimisiä armeijoita, mutta edelliset oli nimetty jokien ja jälkimmäiset osavaltioiden mukaan. Niinpä Unionilla oli Army of the Tennessee, mutta Konfederaatiolla Army of Tennessee.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

tiistai 13. helmikuuta 2018

Purnaten läpi maailmansodan

Jacques Tardin Kirottu sota! 1914-1919 ilmestyi alunperin ensimmäisen maailmansodan päättymisen 90-vuotismuiston aikoihin, mutta suomeksi se saatiin (Jalavan kustantamana) 2014 jolloin sodan alkamisesta tuli täysi vuosisata.

Ensinnäkin on sanottava että piirrosjälki on suorastaan upeaa, toki Tardin omintakeisen tyylinkin vuoksi, mutta varsinkin siksi että lähteinä on käytetty valtavat määrät valokuvia sodan ajoilta (jotka monet helposti tunnistaakin). Niinpä kaikki näyttää autenttiselta: sotilaspuvut, aseet, varusteet, tankit, lentokoneet ja koko taistelukentän kaaos. Vaikuttavin näkemäni ko. sotaa kuvaava sarjakuva siis.

Mutta, mutta... kirjan päähenkilönä ja kertojana on anonyymiksi jäävä sorvari Pariisin työläiskaupunginosista. Kyynisyys levisi rintamajoukkoihin viimeistään vuonna 1917, mutta Tardi on päättänyt päähenkilönsä olleen sodanvastustaja heti alusta alkaen. Niinpä tuloksena on satakunta sivua marinaa ja purnausta, oikein vanhavasemmistolaista kirkon-, armeijan- ja kapitalisminvastaista jurnutusta, sodan kauhujen toistelemista vuodesta ja taistelusta toiseen. Lyhyesti sanottuna jokseenkin väsyttävää luettavaa siis.

Albumin jälkiosan muodostaa n. 35-sivuinen historioitsija Jean-Pierre Verneyn kirjoittama ja runsain valokuvin kuvitettu katsaus länsirintaman tapahtumiin. Se on jo huomattavasti tasapuolisempi, itse asiassa erittäinkin hyvä yhteenveto tapahtumien kulusta aina Versaillesin rauhaan asti.

Länsirintaman juoksuhautojen kauhut ovat muodostaneet länsimaisen pasifismin peruskuvaston näihin päiviin asti. Joka tapauksessa kannattaa muistaa, että ilman ensimmäistä maailmansotaa ja sen lopputulosta ei Suomi viime vuonna tai Viro tänä vuonna viettäisi 100-vuotisjuhlaansa.

Heikki Kaukorannan suomennos on saanut sarjakuvayhteisö Kvaakin tunnustuspalkinnon.


maanantai 12. helmikuuta 2018

Corto Maltesen paluu tropiikkiin

Vajaat pari vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen Hugo Prattiin jälkeinen Corto Maltese -seikkailu, tekijöinä Juan Díaz Canales ja Rubén Pellejero. Samalta parivaljakolta on nyt tullut albumi nimeltä Ekvatoria.

Arktisista maisemista on palattu etelän lämpöön. "Pappiskuningas Johanneksen peilin" etsintä alkaa mistäpä muualtakaan kuin Venetsiasta, josta (melkein) Maltan kautta jatketaan Aleksandriaan ja lopulta fiktiiviseen Ekvatoriaan* jossain Itä-Afrikassa Victoriajärven tienoilla. Ajassa on palattu taakse päin, vuoteen 1911, mikä kaanonissa tekisi siitä tapahtuma-ajaltaan järjestyksessä toisen, sijoittuen Nuoruuden ja Suolaisen meren balladin väliin.

Tarina etenee tuttuun tapaan verkkaisesti, ryyditettynä vanhoilla myyteillä, salaseuroilla ja näennäisesti satunnaisilla kohtaamisilla fiktiivisten ja todellisten (tässä tapauksessa Winston Churchill) henkilöiden  kanssa - suoraan sanoen hieman turhankin verkkaisesti, vaikka kiireettömyys tämän laivattoman merikapteenin tavaramerkki onkin. Jopa väkivalta jää vähemmälle kuin edellisessä albumissa, aseet alkavat paukkua vasta loppumetreillä.

Ja tietysti mukana on prattilaista maagista realismia, jossa vaikkapa karanteeniin julistettu Maltan saari saa naishahmon ja antaa vihjeen etsinnässä.

Ja mikäs se "peili" sitten on ja mihin se päätyy? Sorry, ei spoilereita, lukekaa itse.

*Tai ei ehkä niinkään fiktiiviseen, sillä nykyisessä Etelä-Sudanissa todellakin oli alue nimeltä Equatoria. Etelä-Sudanin kolmen eteläisimmän osavaltion nimenä se on edelleen.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Pommeja Maltalle

Jos oli viime tiistaina referoitu sotahistoriakirja kuivaa luettavaa, sitä ei voi sanoa James Hollandin teoksesta Fortress Malta: An Island Under Siege 1940-43. Holland on koonnut haastatteluista, päiväkirjoista ja muistelmista henkilögallerian, niin sotilaita kuin siviileitä, joiden elämää (ja joissain tapauksissa kuolemaa sodassa) kuvataan niin elävästi että välillä tekee mieli pyyhkiä päältään pommitusten nostattamaa kalkkikivipölyä kuten pommisuojistaan nousevia maltalaisia 75 vuotta sitten.

Maltaa pommitettiin ensimmäisen kerran Italian sodanjulistusta seuraavana päivänä 11. kesäkuuta 1940, ja seuraavan kolmen vuoden ajan saari sai kokea uskomattomat yli 3000 ilmahyökkäystä, mikä tekee siitä yhden toisen maailmansodan pommitetuimmista kohteista. Piirityksessäkin oli tosin vaiheensa. Ensimmäinen kovempi jakso koettiin kun Luftwaffen 10. lentoarmeijakunta ilmestyi Sisiliaan osana Mussolinille annettua hätäapua vuoden 1941 alussa. Kesällä Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, ja lentoarmeijakunnan lähdettyä sinne koitti hieman helpompi kausi.

Vuonna 1942 koetti piirityksen kovin jakso, kun saarta moukaroitiin valmisteluna sen valtaamiselle. Invaasiota ei tullut, mutta lähellä nälkään nääntymistään Maltan varuskunta ja asukkaat joutuivat kaikkien huoltokuljetusten katkettua. Tuolloin saari sai myös brittiläisen Yrjönristin kunniamerkin, joka maan itsenäistyttyä on kuvattuna sen lipussa.

Joka tapauksessa näinä piirityksen vuosina saari niin sai kuin antoi iskuja. Sieltä operoineet lentokoneet ja sukellusveneet, joskus pinta-aluksetkin hyökkäsivät Pohjois-Afrikassa olevia akselivaltojen huoltokuljetuksia vastaan, ja kaikki Afrikan sotaretken tuntevat muistanevat miten menestys tässä korreloi sotatoimiin siellä.

James Hollandin kirja ilmestyi jo 2003, ja sen jälkeen mies näyttää kirjoittaneen koko joukon sotahistoriallisia kirjoja, samoin kuin sotaan liittyvää fiktiotakin.

Piirityksestä kertovassa Maltan sotamuseossa tuli käytyä 2012.

torstai 8. helmikuuta 2018

Monumenttimiehet ja -nainen vielä kerran

The Monuments Men -elokuva tuli katsottua jo lähes neljä vuotta sitten. Sen innoituksena olleen Robert M. Edselin ja Bret Witterin kirjan suomennos (Monuments men: historian suurin taideryöstö) tuli hankittua muistaakseni kirjamessujen 2 € pöydältä vuosi tai kaksi sitten, mutta luetuksi se tuli vasta nyt.

Aivan suoraan on sanottava että elokuva oli tässä tapauksessa parempi. Kirja on ensinnäkin niin täynnä sotahistoriallisia asiavirheitä (Ei, Stalin ei liittynyt Rooseveltin ja Churchillin seuraan Casbalancassa 1943, hän ei ylipäätään koskaan poistunut puna-armeijan hallussapitämiltä alueilta.) että lukeminen käy jo tuskalliseksi. Ontuva suomennos ei auta sekään (uskokaa jo että enlisted man ei ole "värvätty" vaan sotamies, sotilasarvona siis). Muutenkaan kerronta ei juuri lukuelämys ole.

Haukkujen jälkeen on todettava että jaksoin tämänkin tiiliskiven silti läpi kahlata. Kulttuuriomaisuuden suojelu sodan jaloissa on valitettavan ajankohtaista yhä edelleen. "Monumenttimiesten" pääasiallinen tehtävä oli seurata eteneviä amerikkalaisjoukkoja ja tarkistaa missä kunnossa heidän listallaan olevat kulttuurikohteet (katedraalit ym.) olivat ja estää liittoutuneiden sotilaita ainakaan enää lisää niitä vahingoittamasta. Pian kävi ilmi että pääsy kielletty -kylttien sijasta oli tehokkaampaa estää pääsy ympäröimällä kohde valkoisella nauhalla ja varoittaa miinoista.

Jännitys tiivistyy kun joukot etenevät Saksaan ja monumenttimiehet alkavat koluta Etelä-Saksan ja Itävallan kaivoksia ja linnoja. Rahan, arvometallien ja taiteen lisäksi natsihallinto kuljetutti vuorten uumeniin myös mm. Fredrik Suuren ja Hindenburgin arkut. Luoliin oli koottu paitsi eri puolilta Eurooppaa ryöstetyt taideteokset, myös Saksan omien museoiden kokoelmat. Myös jälkimmäisten löytäminen ja palauttaminen oli sotilaspukuun pukeutuneiden museolaisten tehtävänä. Vaaratonta ei tämäkään ollut. Toisin kuin elokuvassa, monumenttimiehistä kaksi sai sodan aikana surmansa, molemmat kranaattitulessa.

Loppuhuipennus oli Hitlerin oman Linziin perustettavaksi aiotun nimikkomuseon kokoelmien pelastuminen ja löytyminen Altausseen suolakaivoksista Itävallassa. Sieltä tavoitettiin myös Gentin alttaritaulu, joka pelastaminen puna-ameijan sotasaalisprikaatin tieltä oli elokuvan kohokohtia. Kiire oli ennenaikaista, sillä Altaussee tuli kuulumaan amerikkalaiselle miehitysvyöhykkeelle. Belgialaiset olivat saaneet aikoinaan erilleen joutuneet Gentin alttaritaulun siivet sotakorvauksina Versaillesin rauhassa, mikä sai Hitlerin pitämään koko teoksen takavarikointia eräänlaisena "häpeärauhan" hyvityksenä. Lisäksi maalausta pidettiin erityisen "germaanisena".

Vielä toinen kuuluisa taideteos. Bayeux'n seinävaate oli sodan aikana päätynyt Louvren kellariin. Pariisissa se oli ollut edellisen kerran 1804 jolloin Napoleon oli hakenut siitä kenraaleilleen innoitusta tulossa olevaan Englannin valloitukseen. Pariisin vapauduttua seinävaate asetettiin esille kohottamaan kaupunkilaisten mielialaa, joskin häveliäästi sen lopussa oleva teksti Et fuga verterunt Angli ("englantilaiset lähtivät pakoon" - ja kirjassa väärin siteerattuna!) oli peitettty seinäkkeellä. Seinävaate on menossa esille Britanniaan vuonna 2020. Nähtäväksi jää tulkitaanko lauseen tuolloin viittaavan vaikkapa brexitiin ja miten se silloin koetaan.

Monumenttimiesten apuna oli Ranskassa myös todellinen monumenttinainen, Rose Valland, museonhoitaja jonka kautta kaikki Ranskasta ryöstetty taide oli Pariisissa kulkenut ja jonka dokumentoinnilla oli sen takaisin saamisessa huomattava rooli. Hänen muistelmiinsa perustui 1964 ohjattu elokuva Juna, joka Burt Lancasterin tähdittämänä kertoi vastarintaliikkeen ponnisteluista estää ryöstösaaliin matka Saksaan - kirjassakin kuvattu episodi.

Louvressa avautui taannoin näyttely taideteoksista joiden omistajia ei ole onnistuttu löytämään.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Uutta Finnassa (vko 5/2018)

56 uutta esinettä, ja jälleen kerran digitoijamme ovat edenneet kahdella päärintamalla. Taivassalon Grönroosin kaupasta noukimme nämä...





...ja apteekkiesineistöstä nämä...






...joista alimmat kapseleiden teossa tavittavia työvälineitä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...