torstai 8. helmikuuta 2018

Monumenttimiehet ja -nainen vielä kerran

The Monuments Men -elokuva tuli katsottua jo lähes neljä vuotta sitten. Sen innoituksena olleen Robert M. Edselin ja Bret Witterin kirjan suomennos (Monuments men: historian suurin taideryöstö) tuli hankittua muistaakseni kirjamessujen 2 € pöydältä vuosi tai kaksi sitten, mutta luetuksi se tuli vasta nyt.

Aivan suoraan on sanottava että elokuva oli tässä tapauksessa parempi. Kirja on ensinnäkin niin täynnä sotahistoriallisia asiavirheitä (Ei, Stalin ei liittynyt Rooseveltin ja Churchillin seuraan Casbalancassa 1943, hän ei ylipäätään koskaan poistunut puna-armeijan hallussapitämiltä alueilta.) että lukeminen käy jo tuskalliseksi. Ontuva suomennos ei auta sekään (uskokaa jo että enlisted man ei ole "värvätty" vaan sotamies, sotilasarvona siis). Muutenkaan kerronta ei juuri lukuelämys ole.

Haukkujen jälkeen on todettava että jaksoin tämänkin tiiliskiven silti läpi kahlata. Kulttuuriomaisuuden suojelu sodan jaloissa on valitettavan jankohtaista yhä edelleen. "Monumenttimiesten" pääasiallinen tehtävä oli seurata eteneviä amerikkalaisjoukkoja ja tarkistaa missä kunnossa heidän listallaan olevat kulttuurikohteet (katedraalit ym.) olivat ja estää liittoutuneiden sotilaita ainakaan enää lisää niitä vahingoittamasta. Pian kävi ilmi että pääsy kielletty -kylttien sijasta oli tehokkaampaa estää pääsy ympäröimällä kohde valkoisella nauhalla ja varoittaa miinoista.

Jännitys tiivistyy kun joukot etenevät Saksaan ja monumenttimiehet alkavat koluta Etelä-Saksan ja Itävallan kaivoksia ja linnoja. Rahan, arvometallien ja taiteen lisäksi natsihallinto kuljetutti vuorten uumeniin myös mm. Fredrik Suuren ja Hindenburgin arkut. Luoliin oli koottu paitsi eri puolilta Eurooppaa ryöstetyt taideteokset, myös Saksan omien museoiden kokoelmat. Myös jälkimmäisten löytäminen ja palauttaminen oli sotilaspukuun pukeutuneiden museolaisten tehtävänä. Vaaratonta ei tämäkään ollut. Toisin kuin elokuvassa, monumenttimiehistä kaksi sai sodan aikana surmansa, molemmat kranaattitulessa.

Loppuhuipennus oli Hitlerin oman Linziin perustettavaksi aiotun nimikkomuseon kokoelmien pelastuminen ja löytyminen Altausseen suolakaivoksista Itävallassa. Sieltä tavoitettiin myös Gentin alttaritaulu, joka pelastaminen puna-ameijan sotasaalisprikaatin tieltä oli elokuvan kohokohtia. Kiire oli enneaikaista, sillä Altaussee tuli kuulumaan amerikkalaiselle miehitysvyöhykkeelle. Belgialaiset olivat saaneet aikoinaan erilleen joutuneet Gentin alttaritaulun siivet sotakorvauksina Versaillesin rauhassa, mikä sai Hitlerin pitämään koko teoksen takavarikointia eräänlaisena "häpeärauhan" hyvityksenä. Lisäksi maalausta pidettiin erityisen "germaanisena".

Vielä toinen kuuluisa taideteos. Bayeux'n seinävaate oli sodan aikana päätynyt Louvren kellariin. Pariisissa se oli ollut edellisen kerran 1804 jolloin Napoleon oli hakenut siitä kenraaleilleen innoitusta tulossa olevaan Englannin valloitukseen. Pariisin vapauduttua seinävaate asetettiin esille kohottamaan kaupunkilaisten mielialaa, joskin häveliäästi sen lopussa oleva teksti Et fuga verterunt Angli ("englantilaiset lähtivät pakoon" - ja kirjassa väärin siteerattuna!) oli peitettty seinäkkeellä. Seinävaate on menossa esille Britanniaan vuonna 2020. Nähtäväksi jää tulkitaanko lauseen tuolloin viittaavan vaikkapa brexitiin ja miten se silloin koetaan.

Monumenttimiesten apuna oli Ranskassa myös todellinen monumenttinainen, Rose Valland, museonhoitaja jonka kautta kaikki Ranskasta ryöstetty taide oli Pariisissa kulkenut ja jonka dokumentoinnilla oli sen takaisin saamisessa huomattava rooli. Hänen muistelmiinsa perustui 1964 ohjattu elokuva Juna, joka Burt Lancasterin tähdittämänä kertoi vastarintaliikkeen ponnisteluista estää ryöstösaaliin matka Saksaan - kirjassakin kuvattu episodi.

Louvressa avautui taannoin näyttely taideteoksista joiden omistajia ei ole onnistuttu löytämään.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...