Kansakuntien synty

Englanninkielisessä sotahistoriassa Gallipolin maihinnousu sitä seuranneine asemasotineen hallitsee kuvaa vuodesta 1915, voisipa uskoa ettei sinä vuonna sodassa juuri muuta tapahtunutkaan. Si Sheppardin ANZAC Soldier vs Ottoman Soldier: Gallipoli and Palestine 1915-18 (2023) kuvaa Combat-sarjan tapaan kolmea australialais-uusiseelantilaisten ja turkkilaisten sotiladen yhteenottoa vuosina 1915-18.

Kaksi ensimmäistä (Lone Pine ja Chunuk Bair) käytiin elokuussa 1915 ja olivat verisiä lähitaisteluja juoksuhaudoissa kasvavien ruumiskasojen keskellä. Teknisenä yksityiskohtana jäi mieleen että siinä missä turkkilaisilla oli käytössään saksalaisia käsikranaatteja, joutuivat aussit ja kiwit turvautumaan säilykepurkeista kyhättyihin korvikeräjähteisiin.

Australian ja Uuden Seelannin historiassa Gallipolilla on aivan erityinen asema. On ehkä makaaberia ajatella että kansakuntien syntyvät taistelukentillä, mutta olemmehan juuri todistamassa samaa Ukrainassa. Myös sodan jälkeisessä kuohunnassa syntyneelle Turkin kansallisvaltiolle taistelulla on oma myyttinen asemansa, olihan "kansakunnan isä" Kemal Atatürk siellä divisioonakomentajana. Sotaretki päättyi ympärysvaltojen vetäytymiseen niemimaalta vuoden 1916 alussa - ainoa onnistuneesti toteutettu osa operaatiota. Populaarikulttuurissa tragedian aseman paalutti tietysti Peter Weirin elokuva Gallipoli (1981).

Kirjan kolmas taistelu sijoittuu vuoden 1917 lokakuun loppuun. ANZAC:n jalkaväki on siirtynyt länsirintamalla Ranskaan, ja Palestiinassa molempien dominioiden joukoista taistelee enää ratsuväkeä. Beersheban taistelussa se rynnäköi yhdessä historian viimeisistä ratsuväkirynnäköistä turkkilaisten asemiin ja valtaa ne. Oman lisänsä tapahtumaan toi se, että ratsuväki oli kuluttanut kaiken juomavetensä matkalla taisteluun, sen oli siis pakko voittaa ja saada Beersheban kaivot haltuunsa.

Vielä saman vuoden joulukuussa entente valtasi (tai vapautti turkkilaisista, miten vain) Jerusalemin, laiha lohtu vuodelle, joka oli nähnyt Ranskan armeijan kapinan, Italian selkäsaunan vuoristosodassa ja Venäjän vetäytymisen koko sodasta.

Taistelu Koreasta

Venäjän-Japanin sota 1904-05 on monille varmasti tuttu, mullistihan sen aiheuttama Venäjän vallankumous perusteellisesti myös suomalaisten elämän. Nopeasti modernisoituneen Japanin imperialismi alkoi kuitenkin jo vuosikymmen aikaisemmin, ensimmäisessä Kiinan-Japanin sodassa 1894-95. Gabriele Esposito on kirjoittanut sodasta Ospreyn Men-at-Arms-sarjaan Giuseppe Ravan kuvittaman kirjasen Armies of the Fist Sino-Japanese War 1894-95 (2022). Tavan mukaan sisältö koostuu sotatapahtumien ja osallistuneiden armeijoiden kuvailusta.

Koreassa taistelivat 1890-luvun alussa Kiinaan tukeutuneet vanhoilliset ja Japaniin tukeutuneet uudistusmieliset. Käännekohdaksi muodostui talonpoikaiskapina, jonka jälkeen Japani pystytti mieleisensä hallituksen lopettaakseen Kiinan vaikutusvallan maassa kokonaan.

Taisteluja käytiin maalla ja merellä (ilmavoimiahan ei vielä ollut), Korean lisäksi myös Mantsurian alueella samoilla paikoilla kuin 10 vuotta myöhemmin, mm. Port Arthur vallattiin tässäkin sodassa japanilaisten toimesta. Kun piirroskuvitusta selaa, käy syykin selville. Japanin armeija taisteli länsimaisin asein ja varustein, kiinalaiset vielä osin miekoin, keihäin ja jousin, kuten 1600-luvulla mantsujen vallatessa maan ja perustaessa dynastiansa. Korean oma armeija ei sen paremmissa kantimissa ollut.

Samassa kahakassa Japanille päätyivät Korean (maa anneksoitiin virallisesti 1910)  lisäksi myös Taiwan ja Peskadorin saaret. Yksi värisivu on omistettu Taiwanin alkuperäisväestölle, joka taisteltuaan kiinalaisia siirtolaisia vastaan jatkoi vastarintaansa japanilaisia vastaan.

Panssariristeilijät tsunameissa ja sodissa

Brian Kane Herderin Ospreyn New Vanguard -sarjaan kirjoittama US Navy Armored Cruisers 1890-1933 ei ehkä kuulosta suomalaislukijaa kiinnostavalta, mutta oma viehätyksensä näissä obskuureissa laivasto-aiheissakin on. Lyhytikäiseksi jäänyt alustyyppi, panssari(kansi)risteilijä, oli nopea ja sen toimintasäde oli suuri, mutta hintaa tuli taistelulaivan verran ilman että se kykeni taistelemaan taistelulaivoja vastaan. Jo vuonna 1909 taisteluristeilijä syrjäytti tämän alustyypin, mutta USA:n laivasto ehti rakennuttaa niitä kaikkiaan 12 kpl.

Merkittävin sotatoimi johon laivat osallistuivat, oli Espanjaa vastaan 1898 käyty Santiago de Cuban taistelu, jossa amerikkalaiset rökittivät jo alun alkaen alakynneessä olleen espanjalaisosaston.

Kaksi alusta menetettiin muissa kuin taistelutoimissa, USS Tennesseen/Memphiksen runnoi etäämpänä riehuneiden hurrikaanien aiheuttama harvinainen meteotsunami vasten Dominikaanisen tasavallan rannikkoa 1916, USS Milwaukee tuhoutui epäonnisessa sukellusveneen pelastusoperaatiossa Kalifornian rannikolla 1917.

Ainoa vihollisen upottama alus oli USS San Diego, jonka saksalainen U-156 upotti huhtikuussa 1918. Jälkimmäiseen alukseen liittyykin kirjan mielenkiintoisin knoppitieto: sukellusvene oli Cape Codin luona mahdollisesti katkaisemassa USA:sta Ranskaan vievää merenalaista kaapelia, kun paikalle tuli hinaajan vetämä proomusaattue. Sukellusvene upotti alukset, ja sai puolestaan kimppuunsa lentoveneen, joka pommitti sitä. U-156 ampui takaisin tykeillään, ja joitakin kranaatteja putosi rannalle Orleansin kaupungin (Massachusetts) alueelle, tehden siitä ainoan kolkan USA:n maaperää, joka ensimmäisessä maailmansodassa joutui vihollisen tulituksen kohteeksi. Ironista kyllä sukellusvene upposi kotimatkallaan amerikkalaisten laskemaan miinaan.

Casa Haartman

Erik Bryggman piirsi taiteilija Axel Haartmanille ja tämän puolisolle Hedvigille kodin, joka valmistui Naantaliin Luostarinkadulle 1926. Pariskunnan kuoleman jälkeen talo on toiminut kotimuseona, ensin Hedvigs Minne -säätiön, sittemmin Åbo Akademin säätiön ylläpitämänä. Sen pelkistetty julkisivu...

ei tee oikeutta sisältä löytyvälle kauneudelle. Alakerta on julkinen, vieraille varattu osa taloa. Jo eteisen katto on koristeltu isännän omin kattomaalauksin.

Eteisen vasemmalla puolen on vierashuone, jota taiteilijan eno kutsui "munkin kamariksi". Toki Naantalin luostari-imagoon sopivasti, ja teema näkyi myös Haartmanin maalaamassa koristelussa joka puolella taloa.

Alakerran muut huoneet ovat sali...

ja ruokasali, josta johtaa myös ovi ulos terassin kautta puutarhaan.

Yläkerran kirjasto on oma lempipaikkani. Siis miten mahtavaa olisi poltella piippua (jos siis tupakoisin), selata taidekirjoja ja keskustella taiteesta noissa laiskanlinnoissa...

kattomaalauksia ihaillen. Rönn Udd oli perheen kesähuvila...

ja Pariisissahan kuului jokaisen taiteilijan käydä, muutamankin kerran.

Kirjaston vieressä oli Axelin ateljee, asianmukaisin pääkalloin pöydällä ja luutuin sohvalla. Talo toimi tutkijaresidenssinä 1990-luvulle saakka, joten huoneen takaosassa oli keittokomero ja kylpyhuone.

Takaisin kirjastoon, ja kirjahyllyjen reunustamaan käytävään...

ja edelleen pariskunnan makuuhuoneeseen...

jossa sijaitsi myös Hedvigin työpöytä.

Kannattaa kiertää myös puutarha. Tässä näkymä päätyyn, jossa edellä mainittu makuuhuone ja ovi parvekkeelle.

Pihanpuoleinen terassi on jo aika luonnontilainen ja kaipaisi kunnostusta.

Hauskasti myös aitaan rajautuvat katokset pylväineen ovat kuin suoraan antiikista, elihän Bryggman tuolloin siirtymävaihetta klassismista funktionalismiin, kuten taidehistoria tietää kertoa.

Puutarhavaja oli taloa pari vuotta myöhäisempi, vuodelta 1928.

Sisään pääsee museokortilla, ja mukaan saa pienen, mutta erittäin antoisan vihkosen, jonka voi myös lunastaa 3 €:lla. Paljon nippelitietoa sisustuksesta, ja Haartmanin sukutaustasta, joka johti Suomen johtaviin aatelissukuihin Armfeltia myöten. Erityisesti plussaa huoneisiin sijoitetuista mustista muovituoleista, joihin kävijä voi istahtaa meditoimaan taiteilijaelämää sellaisena kuin se parhaimmillaan 1900-luvulla molemmin puolin toista maailmansotaa oli.

Ristiretkiä Liettuaan

Nyky-Venäjän tuntijana tunnettu Mark Galeotti on kirjoittanut kirjoja myös Itä-Euroopan vanhemmasta historiasta. Sellainen on tänä vuonna Ospreyn Combat -sarjassa ilmestynyt Teutonic Knight vs Lithuanian Warrior: The Lithuanian Crusade 1283–1435.

Kukistettuaan Preussin baltialaisen alkuperäisväestön 1200-luvulla, saksalainen ritarikunta taisteli seuraavan vuosisadan naapurinaan idässä olevaa Liettuan pakanallista suuriruhtinaskuntaa vastaan. Tämän lähinnä ryöstöretkistä muodostuneen ristiretken erikoispiirre olivat vierastaistelijat, kerrassaan vierasritarit, kuten Galeottin termin guest knights voisi suomentaa. 

Pyhän maan menetyksen jälkeen ristiretkilupauksensa saattoi helpommin lunastaa Itä-Euroopassa, ja kaikkine asiaankuuluvine pitoineen ritarikunnan linnoissa kyseessä oli eräänlainen sotaturismi. Mukana oli Länsi-Euroopan ylintä aristokratiaa kuninkaallisia myöten. Englannin tuleva kuningas Henrik IV osallistui 1300-luvun lopussa pappa betalar -periaatteella, retki maksoi hänen isälleen Juhana Gauntille yli 4000 £. Vierastaistelijat, vieläpä maksavat sellaiset, olivat tervetullut lisä riveihin, joskin henkilökohtaista kunniaa janoavina myös kurittomia johdettavia.

Sarjan formaatin mukaan kirja käsittelee kolmea yhteenottoa. Kaksi niistä, Voplaukisin taistelu 1311 ja Kaunasin piiritys 1362, päättyvät ritarikunnan voittoon, kolmas eli Grunwaldin taistelu 1410 taas sen rökäletappioon. Viimeksi mainittu tunnettiin myös nimellä Tannenberg, ja se resonoi vuosisatoja eteenpäin, aina niin paljon että saksalaiset nimeisivät Itä-Preussissa venäläisistä saamansa voiton Tannenbergin mukaan. (Ospreyn Campaign-sarjassa on opus ko. taistelusta, vaikka I ms. itärintama ei siinä juuri olekaan edustettuna, poikkeuksena yksi Combat-sarjan kirjanen.)

Taistelukuvausten lisäksi kirjassa tarkastellaan osapuolten johtoa, muodostumista ja koulutusta, huoltoa sekä aseita ja varusteita (jonkinlaisena korvikkeena lopetetulle mutta mielestäni paremmalle Warrior-sarjalle). Liettualaisten aseistus ja haarniskat lähenivät ajan mittaan ritarikunnan eurooppalaisia vermeitä, ehkä suurimpana erona tuo kannen kuvassakin näkyvä kartiomainen itäinen kypärä. Liettualaisilla oli myös oma salkoasetyyppinsä, sudlice.

Ehkäpä on syytä muistuttaa, että samaan aikaan kun Liettua taisteli ritarikuntaa vastaan, se myös laajeni itään ja etelään, käsittäen suuren osan nykyistä Valko-Venäjää ja Ukrainaa, mukaan lukien Minskin ja Kiovan. Unioni Puolan kanssa teki näistä maista Itä-Euroopan mahtavimman valtion, aina Ruotsin ja Venäjän nousuun saakka.