Kaksi ensimmäistä (Lone Pine ja Chunuk Bair) käytiin elokuussa 1915 ja olivat verisiä lähitaisteluja juoksuhaudoissa kasvavien ruumiskasojen keskellä. Teknisenä yksityiskohtana jäi mieleen että siinä missä turkkilaisilla oli käytössään saksalaisia käsikranaatteja, joutuivat aussit ja kiwit turvautumaan säilykepurkeista kyhättyihin korvikeräjähteisiin.
Australian ja Uuden Seelannin historiassa Gallipolilla on aivan erityinen asema. On ehkä makaaberia ajatella että kansakuntien syntyvät taistelukentillä, mutta olemmehan juuri todistamassa samaa Ukrainassa. Myös sodan jälkeisessä kuohunnassa syntyneelle Turkin kansallisvaltiolle taistelulla on oma myyttinen asemansa, olihan "kansakunnan isä" Kemal Atatürk siellä divisioonakomentajana. Sotaretki päättyi ympärysvaltojen vetäytymiseen niemimaalta vuoden 1916 alussa - ainoa onnistuneesti toteutettu osa operaatiota. Populaarikulttuurissa tragedian aseman paalutti tietysti Peter Weirin elokuva Gallipoli (1981).
Kirjan kolmas taistelu sijoittuu vuoden 1917 lokakuun loppuun. ANZAC:n jalkaväki on siirtynyt länsirintamalla Ranskaan, ja Palestiinassa molempien dominioiden joukoista taistelee enää ratsuväkeä. Beersheban taistelussa se rynnäköi yhdessä historian viimeisistä ratsuväkirynnäköistä turkkilaisten asemiin ja valtaa ne. Oman lisänsä tapahtumaan toi se, että ratsuväki oli kuluttanut kaiken juomavetensä matkalla taisteluun, sen oli siis pakko voittaa ja saada Beersheban kaivot haltuunsa.
Vielä saman vuoden joulukuussa entente valtasi (tai vapautti turkkilaisista, miten vain) Jerusalemin, laiha lohtu vuodelle, joka oli nähnyt Ranskan armeijan kapinan, Italian selkäsaunan vuoristosodassa ja Venäjän vetäytymisen koko sodasta.