Sisältää spoilereita!
Viidennen ja kaiketi viimeisen Kadonneen aarteen metsästäjät -leffan nimi, Indiana Jones and the Dial of Destiny, oli kuulemma mahdoton suomentaa. "Kohtalon kiekkona" toimii tässä Antikytheran kone, jonka kahden puoliskon etsinnässä kaahataan paikasta ja aikakaudesta toiseen, kaahataan junalla toisen maailmansodan lopussa, kaahataan kuulentäjien tervetuloparaatissa New Yorkissa 1969, ja kaahataan edelleen Marokossa Tangierin kaduilla. Viimeksi mainittu jatkui niin pitkään että vaivuin jo melkein ikäni edellyttämiin iltapäivänokosiin.
Hämmentävintä oli, että vuoden 1945 junakohtaukseen oli saksittu digitaalisesti osia Harrison Fordin kasvoista elokuvasarjan ensimmäisistä osista ja luotu pätkä 1980-luvun Indiana Jones -leffaa. Onhan tämä nykypäivää, mutta jotenkin elokuvista alkaa mennä maku kun kirjaimellisesti kaikki on mahdollista, asia joka vain vahvistui Mission Impossiblen ties-kuinka-monennen-osan traileria esityksen alussa katsoessa.
Lopun elokuvaa 80-vuotias Ford näyttelee nykyisillä kasvoillaan. On vuosi 1969, ja mieltä painavat Vietnamin sodassa taistelleen pojan kuolema, avioero ja eläköityminen yliopistoarkeologin virasta. Jäähyväisluennolle ilmaantuu kummitytär, ja seikkailu alkaa. Ainekset ovat samat kuin alunperinkin: natseja, takaa-ajoa, ötököitä kuhiseva luola ja heppoisia viittauksia muinaiskulttuurien "mysteereihin". Tällä kertaa matkustetaan myös ajassa, keskelle Syrakusan valloitusta toisessa puunilaissodassa, näyttävä taistelukohtaus sekin.
Itselle jäi vain aika väsähtänyt olo, kaikesta vauhdista huolimatta. Sykähdyttävintä oli elokuvan loppu, jossa arkeologi-emeritus Jones palaa eronsa jälkeen yhteen vaimonsa kanssa: kaksi haurasta vanhusta edessään viimeiset vuotensa. Koskettaa se jo tämänikäistä ihmistä.
