keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Kaunista ja kauheaa

Peter Englundin Sodan kauneus ja kauheus ilmestyi 2008, ja julkaistiin suomeksi (kääntäjänä Seppo Hyrkäs) seuraavana vuonna. Kirjan alaotsikko on 215 lyhyttä lukua ensimmäisestä maailmansodasta, ja nimensä mukaisesti se koostuu yhtä monesta numeroidusta 2-6 sivun mittaisesta luvusta, tiukan kronologisesti edeten, ryhmiteltyinä kalenterivuosittain. Kunkin vuoden lopussa on myös kuvaliite kuvatuista taisteluista.

Luvut kertovat kiakkiaan 19 henkiön kokemuksista sodan aikana kirjeisiin, päiväkirjoihin ja muistelmiin perustuen. Suoria sitaatteja on vain osa, suurimmalta osin teksti on Englundin tulkintaa, eli tämä ei täysin autenttisesti ole "ääniä sodasta" -kirja.

Henkilöistä suurin osa on sotilaita tai lääkintähenkilöstöä, miehiä ja naisia, ja edustettuina ovat eri maat ja eri rintamat aina Itä-Afrikkaa myöten. Vain kaksi, saksalainen koulutyttö ja ranskalainen virkamies, eivät missään vaiheessa joudu rintamalle. Varsin odotetusti mielialat muuttuvat alun innostuksesta turtumukseen, sotaväsymykseen ja suoranaiseen kapinointiin. Kahta lukuun ottamatta kaikki henkilöt selviävät hengissä, kaatuneiden ajatukset tiedämme vain heidän lähettämistään kirjeistä. Suomen osalta kirjan tutuin hahmo on Venäjän armeijassa palvellut ja sittemmin itsenäisessä Suomessa kenraaliksi ylennyt Paul Von Gerich. Lähteinä ovat olleet von Gerichin muistelmat ja Lars Westerlundin hänestä kirjoittama elämäkerta.

Koska kokemukset on koottu valtaosin muistelmista, osin vuosikymmeniä myöhemmin, on vaikea sanoa miten paljon niissä on sodan lopputuloksen tuomaa jälkiviisautta. Varsinkin ranskalaisvirkamiehen kyynisyys on kuin suoraan 2000-luvun alun sodanvastaisesta sarjakuvasta. Tosin ensimmäisestä maailmansodasta on vaikea kirjoittaa ilman melankoliaa ja sense of loss -fiilistelyä. Sanomattakin on selvää että kokemuksissa koostuu sodan kauneus eikä kauheus (ruotsinkielinen nimi rinnasti kauneuden ja surun, Stridens skönhet och sorg). Varsin alleviivaava on kirjan viimeinen sivu, jossa eräs Flanderissa palvellut (mutta ei muutoin kirjassa esiintyvä) saksalaissotilas muistelee sodan loppua sotasairaalassa ja päättää sen sanoihin "Seuraavina päivinä pääsin selville myös omasta kohtalostani... minä päätin ryhtyä poliitikoksi." Arvannette sotilaan henkilöllisyyden.

Kirjan henkilöiden kohtaloiden seuraaminen pitää kyllä otteessaan, mutta yli 600-sivuisena opuksessa olisi ollut tiivistämisen varaa. Englundin 1600-luvusta kertovien kirjojen panoraamaa ei tässä päästä lähellekään, ja kirja vertautuukin enemmän aikaisempaan Kirjeitä nollapisteestä -teokseen. Ensimmäisen maailmansodan 100-vuotismuiston vuosina näyttää julkistun oma laajennettu versio jokaisesta vuodesta, ja lukuja kertyneen peräti 478.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Uusia näyttelyitä Hämeen linnassa

Perjantaisen seminaarimatkan lounastauon aikana ehti myös pikipäin tutustua Hämeen linnan uudistettuihin näyttelyihin. Lipunmyynti ja museokauppa olivat siirtyneet uusiin tiloihin...


joista ensimmäisessä esiteltiin itse linnan historiaa (kuvat kännykällä joten laatu sen mukainen)...





ja toisessa koko maakunnan (Rikkauksien Häme). Esillä olivat mm. Janakkalan miekat.







Päälinnassakin oli kaikenlaista uutta. Kansallismuseon asehuoneen sulkeminen oli antanut mahdollisuuden sijoittaa sen esineistöä Ritarisaliin.


Hämeenlinnalaispoikien Vanajavedestä löytämä miekka ja Kivennavalta 1830-luvulla löydetty rengashaarniska.


Everstiluutnantti Carl Bäckin (1609‒1663) rautainen haarniska toi jo aikoinaan Kansallismuseossa mieleen samurait.


Eversti Henrik Klaunpoika Flemingin (1584‒1650) messinkipeltihaarniska oli tarkoitettu ennemminkin paraateihin kuin taisteluun. Omistajansa kuoltua se tuli esille hänen hautakirkkoonsa Mynämäelle.


Asehuoneen esineistö oli yhdessä vitriinissä.



Esillä oli miekkoja, kypäriä, salkoaseita ja yksi haarniskakin.



Kansallismuseon kokoelmista on myös Kuningattaren kamarissa oleva gobeliini 1500-1600-lukujen vaihteesta.


Talkoina valmistettu kopio Maskun kirkon intarsiatyöstä oli myös saanut sijansa linnasta.


Syksyllä 2017 löytynyt Sysmän Ihananiemen hopea-aarre on sekin ilmeisesti saanut pysyvän sijansa linnassa. Kevääseen 2020 asti se on kuitenkin esillä - Sysmässä.



Ja olihan siellä jotain vanhastaan tuttuakin, tiiliskivet!

.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Penninkejä, viinaa ja purjehdusta Hämeen linnassa


Syystä tai toisesta en ollut käynyt SKAS:n syysseminaarissa yhdeksään vuoteen, mutta tänä syksynä tuli lähdettyä tapahtumaan jonka teemana oli Penninkejä, punasavea ja purjehdusta – Näkökulmia elinkeinoihin ja talouteen.

Myöhästyimme hieman, ja Frida Ehrnsten oli juuri kertomassa tileistä ilmikäynyttä tietoa miten paljon Hämeen linnassa oli ollut rahaa tiettynä 1500-luvun vuonna - kymmeniä tuhansia kolikoita. Mutta paljonko on jäljellä? Koko Suomesta on tähän mennessä löydetty 15150 keskiaikaista rahaa, joista valtaosa, 11500, kätkölöytöinä. Lopuista yli puolet on kirkoista. Kirkkojen löydöt ovat valtaosin pienintä rahaa, penninkejä, sillä pääasia oli kolikon antaminen uhritukkiin, ei sen arvo. Linnoista sen sijaan on löytynyt monipuolisempi valikoima aikakauden rahaa, jota siis oli ruotsalaisen lisäksi gotlantilaista, liivinmaalaista ja preussilaista (kaksi viimeksi mainittua saksalaisen ritarikunnan lyömiä). Avoimeksi jää ovatko harvinaiset A-brakteaatit Turussa ja W-brakteaatit Viipurissa lyötyjä. Frida väittelee tänään ja hänen väitöskirjansa Pengar för gemene man? Det medeltida myntbruket i Finland on luettavissa täältä.

Riikka Alvikin aiheena olivat 1700-luvun hylyt, joiden säilymiselle Itämeressä on ollut hyvät olosuhteet: kylmää, vähäsuolaista, valotonta, vähän virtauksia eikä puuta syöviä nilviäisiä. Juutinraumassa kerätty tulli on myös synnyttänyt loistavan kirjallisen lähdeaineiston, joka löytyy myös verkosta. 1700-luvun huomattavia satamia Itämerellä olivat Lyypekki, Danzig, Narva, Riika Tallinna ja Pietari (sekä sen edeltäjä Nyen). Tuolla vuosisadalla itämeren kaupallinen herruus siirtyi hollantilaisilta englantilaisille, vaikkei edellisiä kokonaan syrjäytettykään. Vrouw Maria ja Sankt Mikael ovat hylyistä kuuluisimmat, ja Itämeren ihanteellisissa olosuhteissa on säilynyt orgaaninenkin materiaali tekstiilejä, väriaineita (indigo) ja purutupakkaa myöten - kirjojen paperi on sentään liuennut, nahkaisia kansia lukuun ottamatta. Laivat ovat olleet samalla kertaa sekä koti, työpaikka, kuljetusväline, ja upottuaan onnettomuuspaikka. Ne toivat Itämeren rannoille esineiden lisäksi tietoja, taitoja, tendejä ja ideoita. Kiintoisa yksityiskohta oli että Venäjälle vietiin ruttolääkkeeksi etikkaa, ja sieltä länteen juhtinahkaa, jonka pistävä tuoksu karkotti hyönteiset ja suojeli siten sillä päällystettyjä kirjoja.

Lounastauolla pidettiin myös SKAS:n syyskokous, jonka aikana ehdin kiertää linnan uudet ja vanhatkin näyttelyt, niistä toiste.

Ohjelma jatkui Hanna Kivikeron esitelmällä eläinten roolista linnataloudessa, vertailtavina olivat Kastelholma ja Raasepori, lähteinä voudintilit ja arkeologinen luuaineisto. Kastelholmassa jälkimmäisestä löytyi lajeja enemmän kuin tileistä, Raaseporissa tilanne oli tasaisempi. Saarimaakunnan linnassa linnut ja kalat dominoivat, mantereen Raaseporissa puolestaan maatalouden ja eränkäynnin eläimet. Koska elikot tulivat verotuloina, ei niitä kirjattu niin tarkasti lajeittain. Koska maatalouden ja kalastuksen intensiiviset työskentelykaudet olivat päällekkäiset, ei kumpaakin voinut harjoittaa samassa mitassa, vaan toinen oli aina vain sivuelinkeino, riippuen kuinka kaukana saaristossa asui.

Jenni Lares kertoi oluesta ja viinasta uuden ajan alun maaseudulla. Lähteinä ovat olleet lait, voudintilit, tullitilit, painetut saarnat yms., oikeuslähteet ja kansatieteellinen/folkloristinen tutkimus. Olut on tietysti vuosisatoja vanha juoma, jonka materiaali ovat olleet vesi ja ohramallas. Mausteeksi on käytetty humalaa, suomyrttiä, suopursua ja katajaa, joista ensiksi mainittua ruotsin kuningas kuuluisasti velvoitti Suomenkin talonpojat viljelemään 40 salon verran. Linnoissa olutta tarjoiltiin sosiaalisen aseman mukaan eri vahvuisena, ei kuitenkaan sukupuolen mukaan vaan naiset saivat säätynäs mukaan yhtä hyvää olutta kuin miehetkin. Ammatillisessa oluenteossa miehet vastasivat itse panemisesta ja naiset mallastamisesta. Kotona oluenpano oli naisten työtä, ja paneminen laillista aina kieltolakiin asti. Olueen verrattuna viina on nuori juomatulokas. Sitä poltettiin viinistä aina 1600-luvulle asti, jolloin sitä alettiin polttaa viljasta ja se yleistyi. Vahvuudeltaan uuden ajan alun viina lienee ollut 30-40 % luokkaa. Suuriin juhliin alkoholinkäyttö kuului itsestään selvästi. Jennin gradu Jok’ on joukossa ilona, ravintona rahvahass löytyy täältä.

Ilkka Leskelä esitelmöi Schalmien (Skalmien) suvusta, joka vaikutti Tukholmassa ja Turun seudulla 1400-1530 kaikkiaan viiden sukupolven ajan. Lähteinä ovat olleet mm. Danzigin tullitilastot eli paalurahaluettelot (palgeld) vuosilta 1466, 1468-71 ja 1473-75 eli säilyneiltä osiltaan. Danzigissa kirjattiin saapuneista laivoista lähtösatama, nimi, arvo, kapteenin nimi ja lasti, ja tilastoista käy ilmi että Tukholmaa ja Tallinnaa huomattavasti pienempi Turku ylsi matkoissa lähes näiden tasolle. Kaikkiaan em. vuosilta on säilynyt tieto 163:sta turkulaisten matkasta, ja 77 laivurin nimet. 12 laivuria oli tehnyt kaikkiaan 46 % matkoista, mutta näistä on jäljitettävissä muista lähteistä vain Skalm-suvun jäsenet. Skalmit vaikuttavat perustaneen tukialueensa Paraisille hyvien merireittien varrelle, varsinkin Atun saarele, jossa yksi heistä sai rälssivapauden maatilalleen. Suvun kauppareitit vastasivat samanaikaisen hansakaupan väyliä.

Harvoinkos seminaareissa ohjelma muuttuu, ja tällä kertaa viimeinen osuus, Joonas Kinnusen esitelmä punasavikeramiikasta oli jäänyt pois, ja tilalla esiintyi historianelävöittäjäryhmä Iloinen Joutsen kertomassa harrastuksestaan. Ei jäänyt epäselväksi millä antaumuksella ryhmä paneutuu keskiajan aineellisen kulttuurin ennallistamiseen. Keskiaikatapahtumissa näkyvä puku tai esine on vain jäävuoren huippu, joka on vaatinut paljon työtä valmistuakseen, ja vielä enemmän tutkimusta johon se on perustettu. Voin hyvin uskoa esiintyjien väittämän että uusimmat väitöskirjat ja museoiden kokoelmaesineet (milloin jälkimmäisten pariin päästään) tutkitaan perinpohjin. Kommentoinnissa nousi esiin että arkeologit ja elävöittäjät voivat hedelmällsiesti täydentää toinen toistensa työtä.

Tilaisuudessa kerrottiin myös että kaikki Suomen keskiajan seuran lehdet (kahta kadonnutta ensimmäistä numeroa lukuun ottamatta) on digitoitu ja ne löytyvät täältä.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Vallankumoussotaa panssarijunalla

Vuoden 1918 muistelu punaisen osapuolen osalta on painottunut valkoisen terrorin ja vankileirien tutkimiseen. Poikkeus tähän on Tuija Wetterstrandin 2017 ilmestynyt Punaisten panssarijuna 1918. Mielikuviin Venäjän sisällissodasta ovat viimeistään Tohtori Živagon filmatisoinnista ja Hugo Prattin sarjakuvista alkaen kuuluneet lumisen aron poikki punaiset liput hulmuten pyyhältävät panssarijunat, ja osansa noilla teräshirviöillä oli Suomenkin sisällissodassa.

Punaiseen Suomeen jäivät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa, ja niiden mukana työväenliikkeessä ja punakaartissa hyvin aktiiviset konepajatyöntekijät. Pasilan (silloisen Fredriksbergin) konepajalla valmistui helmikuussa 1918 panssarijuna n:o 1. Wetterstrand on kirjassaan jäljittänyt junan ja sen miehistön vaiheet niin tarkoin kuin on ollut mahdollista. Innoittajana tutkimuksen aloittamiselle ovat olleet kirjoittajan isoäidin veljen 1960-luvulla muistitietokeruuseen lähettämät muistelmat.

Panssarijuna n:o 1 muodostui panssaroidusta veturista ja sen molemmin puolin päältä avoimesta mutta kyljistään panssaroidusta vaunusta joissa kummassakin oli kaksi 57 mm tykkiä. Juna osallistui taisteluihin Häneen rintamalla, myöhemmin saksalaisia vastaan läntisellä Uudellamaalla, ja päätti sotansa hylättynä Kotkan asemalle. Vaikka Suomen sisällissotaa kuvaavassa pelissä panssarijunat esitetään suorastaan panzerblitz-yksikköinä, eivät ne todellisessa sodassa lunastaneet lupauksiaan. Kiskoilla kulkeva sotakone on kiskoihin sidottu, ja helppo pysäyttää. Vain liikkuvissa tilanteissa, kuten "ykkösen" yhdessä toisen panssarijunan vallatessa takaisin Oriveden aseman, pääsi junan tulivoima oikeuksiinsa.

Sen verran fragmentaarisia lähteet ovat että junan vaiheisiin on jäänyt päivienkin aukkoja eikä kaikkien miehistön jäsenten nimistä ole varmuutta, selville saadut on listattu kirjan loppuun. Hävittyjä sotia ei juuri muistella, ja heti sodan jälkeen työväenliike keskittyi sodassa ja varsinkin terrorin uhreina kuolleiden muistamiseen. Kun työväen arkistolaitokset ja SKS alkoivat kerätä muistitietoa 1960-luvulla, oli tapahtumista kulunut jo lähes puoli vuosisataa. Junan n:o 1 miehistö teetti sodan jälkeen salaisesti jäsenilleen junaan kuvaavan rintamerkin, mutta kuvaavaa kyllä mitään tietoa heidän kokoontumisistaan ei ole säilynyt.

Tehokkaita tai eivät, olivat panssarijunat ja niiden miehistöt valkoisten parissa vihattuja. Siihen nähden junan n:o 1 miehistö pääsi vähällä, kuritushuonetta tuli monellekin, mutta tiettävästi vain yksi miehistön jäsen surmattiin välittömissä kostotoimenpitessä sodan lopussa. Panssarijuna n:o 1:n, ja sittemmin kaikkien punaisten panssarijunien päällikkönä toimineen G.G. Tamlanderin murhasi mitä ilmeisimmin toinen punapäällikkö Mikko Kokko. Kenties kostolta välttymiseen vaikutti miehistön helsinkiläisyys. Suurkaupungissa eivät suojeluskuntalaiset tunteneet vastustajiaan niin henkilökohtaisesti kuin pienemmillä paikkakunnilla.

Kirjassa on kuvituksena aikakauden valokuvia.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Viron vapaussodassa kaatuneet suomalaiset

Suomalaiset vapaaehtoistaistelijat oli otettu vuodenvaihteessa 1918-1919 riemukkaasti vastaan Tallinnassa, mutta sankarillisten alkutaistelujen jälkeen meno yltyi sellaiseksi riehumiseksi hotellien tuhoamisineen, ettei suomalaisten takaisin lähtiessä Tallinnassa juuri hyvästiksi vilkuteltu, asia joka useammissakin muistelmissa katkerana mainitaan.

Mikä sitten heimosotureiden jälkimaine Suomessa onkaan, 100 vuotta myöhemmin virolaisille itselleen on huomattavasti merkittävämpää että suomalaiset heidän historiansa kriittisellä hetkellä avuksi tulivat. Ain Krillo ja Mati Strauss julkaisivat tänä vuonna kirjan Vägitöö kaunis jääb... Teon uljaan muisto... Soomlaste kaotused eesti Vabadussojas 1918-20, Suomalaisten sotasurmat Viron vapaussodassa. Kun teoksen mottona on vielä "Viron vapauden ja Suomen kunnian puolesta" ja esipuheen kirjoittajana kovasti vapaus- ja heimosotahenkinen ent. puolustusministeri Jussi Niinistö, on selvä ettei tässä muistojulkaisussa suomalaisjoukkojen huonompia puolia käsitellä.

Eipä käsitellä paljon itse sotaa muutoinkaan, sillä muistojulkaisuna pääsisältö on 172:ssa suomalaiskaatuneessa joiden tiedot esitellään viroksi ja suomeksi, mukana valokuva itse henkilöstä ja/tai tämän hautakivestä. Kirjan alussa on käsitelty henkilöiden jäljitystyötä, ei niinkään helppoa sadan vuoden jälkeen, ja lopussa on artikkelit sankarihautajaisista Suomessa 1919, sekä suomalaisiin liittyvät muistomerkit Virossa, latviassa ja Suomessa. Itse olen noita muistomerkkejä bongannut Viron matkoilla Torissa, Rakveressa ja nyt viimeksi Valgassa.

Huom. Nimestään huolimatta tämä ei ole osa Suomen sotasurmat 1914-22 -hankkeen julkaisu, se on Iiris Heinon vuonna 2000 ilmestynyt Hinnalla hengen ja veren - Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Kolttasaamelaisten pyhäinkuvarasia Petsamosta

Turun museokeskuksen kokoelmista oli Finnaan digitoitu kokoelmiin vuonna 1922 tullut esine. Alkuperätiedot olivat niukat, kuitenkin runsaammat kuin aikakaudella yleensä: "En gammal ask af trä i form af en pulkka, funnen i en öfvergifven koltlappstuga i Petsamo." Lahjoittajaksi oli merkitty insinöörinrouva Greta Öhberg Ivalosta. Pulkan tai ahkion muotoinen tämä 32,5 cm pitkä kotelo tosiaankin oli.


Avattuna rasia näytti tältä.


Saamelaiskulttuuria tuntevat sometuttavat tunnistivat sen ns. pyhainkuvarasiaksi, ja myös saamelaismuseo Siidasta vahvistettiin asian näin olevan. Haku tällä antoi Finnassa viisi Kansallismuseon suomalais-ugrilaisiin kokoelmiin liittyvää rasiaa. Esine kuuluu siis osana kolttasaamelaisten ortodoksiseen kulttuuriin ja siinä on säilytetty ilmeisesti pientä metalli-ikonia - kenties jotain muutakin arvokasta?

Siidasta kerrottiin myös että T. I. Itkonen mainitsee teoksessaan Suomen Lappalaiset pyhän kuvan kotelosta käytetyn nimitystä kãvâs-kõlâk’.  Nykyisen kirjoitusasun mukaan se on kaavâs koollatǩ eli suoraan käännettynä pyhän kuvan/ikonin rasia.

torstai 7. marraskuuta 2019

Vuosi 1917 (3)

1917 - Suomen ihmisten vuosi on kolmen kirjoittajan yhteistyötä. Teemu Keskisarjan poliittisesta historiasta kertova osuus on otsikoitu Vapauden ja vihan vuosi. Tyyli on jälleen taattua Keskisarjaa, minkä tiedän jakavan mielipiteitä. Itse olen siitä pitänyt, mutta nyt se alkaa jo muuttua maneeriksi.

Markku Kuisma on otskoinut taloushistoriasta kertovan osuutensa Pörssipolska päättyy. Tämä oli oikeastaan mielenkiintoisin kolmannes koko kirjasta, kertomus Venäjän sotatilausten luomasta talouskuplasta joka puhkesi vallankumouksen myötä. Mieleeni tuli ensimmäisen kerran ihmetellä miten Venäjän väliaikainen hallitus katkaisi kaikki armeijansa tilaukset Suomesta ja silti vakuutteli länsiliittolaisilleen jatkavansa sotaa, ja antoi täten bolsevikeille näiden vahvimman aseen, lupauksen välittömästä rauhasta.

Kai Häggmanin Kynällä ja kiväärillä kertaa varsin tutun tarinan kirjailijoiden osallistumisesta yhä jyrkkenevään kahtiajakoon vuoden 1917 lehtikirjoituksissa. Muiden muassa Algot Untola tai Ilmari Kianto suolsivat tekstiä, joka oli silkkaa vihakirjoittelua tämän päivän ja minkä hyvänsä ajan mittapuulla. Kianto jopa vertaili osapuolia niin, että punaiset nauttivat perverssistä rääkkäämisestä, mutta valkoisten nautintona oli "rehellinen tappaminen". Untola ammuttiin matkalla teloitettavaksi, mutta Kianto jatkoi sotaansa samana vuonna vielä Vienassa.

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on kuvateos, ja kuvatoimittajan on toiminut Jukka Kukkonen. Mukana on toki tuttujakin kuvia, mutta paljon ainakin minulle ennennäkemättömiä. Venäjän laivasto juhlavalaistuksessa Helsingin pohjoissatamassa on sumuisuutensa vuoksi suorastaan aavemainen, ja hieno on myös varhainen autochrome-värikuva valokuvaaja Harald Rosenbergin siskosta makailemassa ja lukemassa jugendsohvalla - kengät jalassa. Bongasinpa sentään yhden virheenkin: sivulla 175 ei suinkaan ole englantilaisia sukellusveneitä, vaan venäläisiä Bars-luokan veneitä - kuten nimistäkin olisi voinut päätellä, sillä britit eivät nimenneet Itämerellä toimineita veneitään.

Kirjan lopussa on myös esitelty tuon ajan (helsinkiläisiä) valokuvaajia.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Vuosi 1917 (2)

Ei varmaankaan olisi pitänyt lukea Helen Rappaportin kirjaa Pietari 1917 - Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä heti Ilkka Malmbergin kirjan jälkeen, sillä jälkimmäisen ilmaisua ei ensinmainittu mitenkään voinut saavuttaa.

Jo otsikko kaipaa korjausta, sillä lähteinä ovat vain englanninkielisen eliitin päiväkirjat ja muistelmat. Englanninkielinen siirtokunta, amerikkalaiset ja brittiläiset diplomaatit, liikemiehistä, insinooöreistä jne. palvelijoineen kaikkineen elivät useimmiten varsin suoljettua ja suojeltua elämää, monet osaamatta sanaakaan venäjää, joten vuoden 1917 tapahtumien vyöry yllätti heidät täysin. Vallankumouksen alettua kaupunkiin kiirehti kirjeenvaihtajia, ei välttämättä sen kummemmalla kielitaidolla siunattuja.

Pietaria vuonna 1917 ajattelee suorastaan historiallisena panoraamamaalauksena, mutta jopa etuoikeutetuille elämä oli vain pahenevaa kaaosta, elintarvikkeiden hupenemista ja villinä rehottavia huhuja ja juoruja, olemassaoloa jonka maaliskuussa, heinäkuussa ja marraskuussa (uutta lukua) katkaisivat raivokkaat katutaistelut. Ryöstöjen ja murhien yltyessä elämä oli tarpeeksi vaarallista niiden välissäkin. Vuoden loppua kohden useimmille ulkomaalaisille kävi selväksi että kaupungista ja koko Venäjältä täytyy hankiutua tiehensä jos aikoo pysyä hengissä.

Rappaortin kerronta on selkeää ja suomennos sujuvaa, joskin olisi toivonut että päivämäärät olisi kauttaaltaan käännetty gregoriaanisiksi kuten tapana on. Keskellä kirjaa on kuvaliite jossa nolosti taas kerran on kuva Eisensteinin elokuvasta esittämässä muka Talvipalatsin valtausta. Ja viimeinen kuva.... ei siinä ole Lenin puhumassa Talvipalatsissa vaan julistamassa neuvostovallan Smolnassa toisessa yleisvenäläisessä neuvostokongressissa kuten kaikki tietävät.

Tjaah, olisikohan joku keksinyt kirjoittaa kirjan ulkomaalaisten elämästä Suomessa 1917-18. Kertokaa jos tiedätte.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Vuosi 1917 (1)

Ilkka Malmbergin kirja 1917 - Samaan aikaan toisaalla jäi tekijältään kesken, hän kuoli haimasyöpään joulukuussa 2016. Keskeneräisenäkin se on tekijänsä maineen veroinen taidonnäyte, Malmbergin laaja lukeneisuus yhdistyy jälleen kerran kykyyn yhdistää yksityiskohtien kautta henkilöitä ja paikkoja. Tässä kirjassa se tapahtuu aivan henkeäsalpaavan vauhdikkaasti, on kuin hyppisi paikasta toiseen google mapsin ja streetviewn avulla, kurkistaen milloin minkäkin tuolloisen tai tulevan kuuluisuuden elämään.

Poliitikkoja, sotilaita, taiteilijoita, kirjailijoita ja urheiljoita, lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia, hakemiston mukaan kaikkiaan lähemmäs puolentoistasataa henkilöä, joiden olemiset ja tekemiset Malmberg on selvittänyt vuodelta 1917. Samasta kirjasta voi siis lukea mitä Pablo Picasso, Maria Åkerblom, Sigmund Freud, Emmeline Pankhurst tai Mika Waltari kokivat 1917, yhtenä ensimmäisen maailmansodan vuotena joka kuitenkin oli käänteentekevä Suomelle ja Venäjälle, ja jälkimmäisen myötä koko maailmalle.

Monet kirjan henkilöistä olivat 1917 vasta lapsia, mikä sai minut ajattelemaan omaa isoisääni joka täytti 10 vuotta 8. marraskuuta, siis bolsevikkien vallankaappauksen eli "lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen" aikaan. Hän asui Pohjanmaan radan varrella Ylivieskassa, ja muisteli miten sotavuosina raajarikoiksi ammuttujen sotavankien junat pysähtyivät asemalla - keskus- ja ympärysvallat vaihtoivat hyödyttömiksi käyneitä sotilaitaan. Malmberg kertoo kirjassa esitellyn paavi Benedictus XV:llä olleen järjestämässä tätä vaihtoa. Kirjan henkilöistä Lenin, Trotski ja John Reed matkasivat Pohjanmaan rataa palatessaan Venäjälle kumouspuuhiinsa. Mahtoiko isoisä nähdä heidän junansa?

Malmbergin kirjan lukee nautinnolla, ja haikeudella. Kirjoittajan kuolema jätti aukon joka ei ole täyttynyt. Hänen kirjoituksensa olivat ensiluokkaista historian popularisointia, ja ennen kaikkea hän suhtautui kunnioituksella menneisyyden ihmisiin. Se on harvinaista nyt kun moralisoiva puritanismi ulotetaan ei vain kaikkialle nykyhetkessä vaan takautuvasti kaikkeen menneisyyteenkin.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Teinit kapinoivat Galliassa

Muutamakin Asterix-seikkailu alkaa sillä että gallialaisten päällikkö Vercingetorix paiskaa aseensa Julius Caesarin jalkoihin. Niin nytkin albumissa Vercingetorixin tytär, jossa käy vihdoin ilmi että voitetulta päälliköltä jäi tytär nimeltä Adrenaline. Vastarintaa jatkanut gallialaisryhmä haluaa hänet ja hänen isältään saaman kaularenkaan taistelunsa symboliksi.

Adrenaline joudutaan piilottamaan roomalaisilta Asterixin kylään silmälläpidon alaiseksi, ja käy ilmi ettei häntä ensinkään kiinnosta soturiklikin maskottina oleminen, ja taisteluiden aikaansaaminen mihin ikinä hän vain meneekin. Mukaansa kapinaan tyttö saa kalakauppias Amaryllixin pojan Blinixin (ja tämän pikkuveljen Krillixin) ja seppä Caravellixin pojan Irkixin, joita niin ikään ei kiinnosta isiensä vihanpidon jatkaminen.

Nuoret lähtevät karkumatkalle ja kaikenlaista sähellystä seuraa. Hankalia peräänkatsottavia lapsia ja nuoria on piintyneiden poikamiesten Asterixin ja Obelixin elämään ilmestynyt ennenkin (Asterix ja normannien maihinnousu, Asterix Hispaniassa ja tietysti Asterixin poika), mutta tässä vain ei Jean-Yves Ferrin ja Didier Conradin tarina isäkapinasta lähde oikein kunnolla lentoon. Syynsä voi olla sillä ettei tarinassa päästä gallialaiskylää kauemmas kuin sen verran merelle että merirosvojen laiva saadaan upotettua, eikä teemasta ylipäätään kovin paljon saada irti.

Kaikki toki kääntyy parhaiten päin, mutta en spoilaa loppuratkaisua, toivonpa vain että 2021 albumissa päästään taas Bretagnen rannikolta jonnekin eksoottisempiin maisemiin.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Uutta Finnassa (lokakuu 2019)

1153 objektia, mutta suurin osa Turku-kuvia, joista vielä digitoinnin tässä vaiheessa puuttuu kuva joten niistä myöhemmin. Tähän muutama esine, kuten stereoskooppi 1800-luvun lopusta...


yskänlääkkeestä käynyt timjamimehupullo farmasian puolelta...


Åbolands Ungdomsförbundin rintamerkki...


venäläinen palkintomiekka jossa Pyhän Annan ritarikunnan IV luokan merkki ponnessa...


Turussa toimineen hieromaopisto Gymnoksen kyltti (siirto Hämeenlinnan museon kokoelmasta)...


ja kuningaskalastaja Conred Gessnerin kirjasta Historia Animalium (kuvat digitoinut korkeukouluharjoittelija kertoo projektista täällä)

.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...