keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Vallankumoussotaa panssarijunalla

Vuoden 1918 muistelu punaisen osapuolen osalta on painottunut valkoisen terrorin ja vankileirien tutkimiseen. Poikkeus tähän on Tuija Wetterstrandin 2017 ilmestynyt Punaisten panssarijuna 1918. Mielikuviin Venäjän sisällissodasta ovat viimeistään Tohtori Živagon filmatisoinnista ja Hugo Prattin sarjakuvista alkaen kuuluneet lumisen aron poikki punaiset liput hulmuten pyyhältävät panssarijunat, ja osansa noilla teräshirviöillä oli Suomenkin sisällissodassa.

Punaiseen Suomeen jäivät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa, ja niiden mukana työväenliikkeessä ja punakaartissa hyvin aktiiviset konepajatyöntekijät. Pasilan (silloisen Fredriksbergin) konepajalla valmistui helmikuussa 1918 panssarijuna n:o 1. Wetterstrand on kirjassaan jäljittänyt junan ja sen miehistön vaiheet niin tarkoin kuin on ollut mahdollista. Innoittajana tutkimuksen aloittamiselle ovat olleet kirjoittajan isoäidin veljen 1960-luvulla muistitietokeruuseen lähettämät muistelmat.

Panssarijuna n:o 1 muodostui panssaroidusta veturista ja sen molemmin puolin päältä avoimesta mutta kyljistään panssaroidusta vaunusta joissa kummassakin oli kaksi 57 mm tykkiä. Juna osallistui taisteluihin Häneen rintamalla, myöhemmin saksalaisia vastaan läntisellä Uudellamaalla, ja päätti sotansa hylättynä Kotkan asemalle. Vaikka Suomen sisällissotaa kuvaavassa pelissä panssarijunat esitetään suorastaan panzerblitz-yksikköinä, eivät ne todellisessa sodassa lunastaneet lupauksiaan. Kiskoilla kulkeva sotakone on kiskoihin sidottu, ja helppo pysäyttää. Vain liikkuvissa tilanteissa, kuten "ykkösen" yhdessä toisen panssarijunan vallatessa takaisin Oriveden aseman, pääsi junan tulivoima oikeuksiinsa.

Sen verran fragmentaarisia lähteet ovat että junan vaiheisiin on jäänyt päivienkin aukkoja eikä kaikkien miehistön jäsenten nimistä ole varmuutta, selville saadut on listattu kirjan loppuun. Hävittyjä sotia ei juuri muistella, ja heti sodan jälkeen työväenliike keskittyi sodassa ja varsinkin terrorin uhreina kuolleiden muistamiseen. Kun työväen arkistolaitokset ja SKS alkoivat kerätä muistitietoa 1960-luvulla, oli tapahtumista kulunut jo lähes puoli vuosisataa. Junan n:o 1 miehistö teetti sodan jälkeen salaisesti jäsenilleen junaan kuvaavan rintamerkin, mutta kuvaavaa kyllä mitään tietoa heidän kokoontumisistaan ei ole säilynyt.

Tehokkaita tai eivät, olivat panssarijunat ja niiden miehistötö valkoisten parissa vihattuja. Siihen nähden junan n:o 1 miehistö pääsi vähällä, kuritushuonetta tuli monellekin, mutta tiettävästi vain yksi miehistön jäsen surmattiin välittömissä kostotoimenpitessä sodan lopussa. Panssarijuna n:o 1:n, ja sittemmin kaikkien punaisten panssarijunien päällikkönä toimineen G.G. Tamlanderin murhasi mitä ilmeisimmin toinen punapäällikkö Mikko Kokko. Kenties kostolta välttymiseen vaikutti meihistön helsinkiläisyys. Suurkaupungissa eivät suojeluskuntalaiset tunteneet vastustajiaan niin henkilökohtaisesti kuin pienemmillä paikkakunnilla.

Kirjassa on kuvituksena aikakauden valokuvia.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...