Rentut riesana 1900-luvun alun Helsingissä

Näin pian lipsahdettiin Turusta Helsinkiin, mutta 1900-luvun alun esikaupunkien elämä alkoi kiinnostaa niin, että lainasin myös Kari Koskelan kirjan Huligaanit - katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan (2002). Koskela on tavoittanut lähteinään käyttämistä poliisin ja oikeuslaitoksen pöytäkirjoista nelisensataa vuosien 1905-1918 välisenä aikana Pitkänsillan pohjoispuolella vaikuttanutta nuorisorikollista, ja löytänyt siten ihmiset myytin takaa.

Sillä myyttisiä sakilaiset todella olivat. Otetaan jo pelkkä ulkonäkö. Porvarillinen lehdistö julkaisi joukoittain karikatyyrejä, joiden todistus sakilaisen pukeutumisesta on yhteneväinen: otsatukka, leveälierinen hattu, kaulassa huivi, takin alla vaakaraidallinen merimiespaita, jalassa leveälahkeiset samettihousut. Valokuvia tästä asukokonaisuudesta ei tunnu säilyneen (kannen kuvassa on kengänkiillottajapoikia, josta ammattikunnasta usein sakilaiseksi päädyttiin), eikä Finnasta löydy ainuttakaan vaatekappaletta, joka heihin olisi liitetty.

Sakilaisilla oli oma tyylinsä kävellä, ja tietysti oma puheenpartensa, stadin slangi. Tyylin lisäksi riitti toksista maskuliinisuutta vaikka muille jakaa. Rahat ansaittiin hanttihommilla, varastamalla ja viinaa myymällä, vapaa-aika kului kortinpeluun, ryypiskelyn ja tappelemisen merkeissä. Väkivalta oli keskeinen osa miehistä identiteettiä, ja mukana pyörineiden tyttöjen kohtalo tyly, "melkein joka likka tuli raiskatuksi", muisteli nainen lähteinä olleissa Ylen stadilaishaastatteluissa myöhemmin.

Tanssittiinko sakilaisten kantapaikoissa eroottisluonteista "pistoa" tosiaan puukko hampaissa? Siinä missä vuosisata myöhemmin tyyliä haetaan rap-videoista, sakilaiset ilmeisesti ammensivat Pariisin apasseja kuvaavista filmeistä ja kioskikirjallisuudesta. Puukko oli jokaisella sakilaisella aina mukana, siitä ei ollut epäilystäkään. Vaikka jengielämä ei kovin organisoidulta vaikuttanut, katujen kasvateilla oli oma hierarkiansa, ja omaa paikkaansa siinä kuului puolustaa kuin vanhempien aikojen aatelismiehen kunniaansa.

Vaikka puukko heilui herkästi, varsin harvoin tuntuu kukaan hengestään päässeen, sitäkin toki tapahtui. Helsingin taksipalvelut tuntuvat tuolloin olleen korkealuokkaisia, sillä joka ikinen poliisin kirjoihin viety puukotus tuntuu päättyvän siihen, että reiän nahkaansa saanut kiidätetään vuokra-ajurin kyydissä paikattavaksi kirurgiseen sairaalaan. Sinne, Tähtitorninmäelle, olikin suora reitti Pitkänsillan yli pitkin Unioninkatua.

Työväenliikkeelle sakilaiset muodostivat ylitsepääsemättömän ristiriidan. Nämä häiritsivät myös työväenyhdistyksen iltamia ja muita tilaisuuksia, kuten lehdissä jouduttiin toistuvasti valittamaan. Vain urheiluseuran voimailijoiden toimesta pystyttiin rentut tarvittaessa heittämään ulos työväentalolta. Toisaalta sakilaisten kahinoissa luokkaviholliseksi koetun poliisin kanssa täytyi pitää "omien" puolta, ainakin vihjaistava poliisin provosoineen, käyttäneen liialllista väkivaltaa jne. Ja viime kädessä syy oli "viinaporvariston", joka ei suostunut työväenliikkeen ajamaan kieltolakiin.

Porvarilliselle ja ruotsinkieliselle Helsingille sakilaiset olivat jo kerrassaan vieras eliölaji. Pilalehti Fyrenin joulunumerossa 1913 ilmestyi reportaasi, jossa toimittaja kertoo retkestään sakilaisluoliin ulkolaiseksi merimieheksi pukeutuneena. Eksotiikkaa riittää, vaikka äidinkieleltään ruotsalainen reportteri ei kaikkea "pesunkestävien suomalaistyyppien" puhetta tainnut ymmärtääkään.

Ja lopuksi takaisin Turkuun. Juotiin ja tapeltiin sitä Turunkin esikaupungeissa, mutta pukeuduttiinko yhtä tyylikkäästi?