Petri Aallon ja Mikko Laaksosen Turun lähiöt - aluerakentaminen Turun kaupunkiseudulla ilmestyi viime vuonna, ja kertoo vuosina 1950-85 aluerakentamisena toteutetuista kerrostalovaltaisista asuntoalueista Turussa, Kaarinassa, Liedossa, Naantalissa ja Raisiossa.
Tuloksena on ollut perusteellinen käsikirja kaikista aikakauden kerrostalovaltaisista asuinalueista, eli omat kotikulmansa siitä voinee löytää enemmistö turkulaisista. Kuvituksena on valtaisa määrä rakentamis- ja nykyhetken valokuvia, pohjapiirroksia, asuinalueiden pienoismalleja ja mm. esitteitä, joilla rakennettavia asuntoja myytiin.
Talot rakennettiin joko yksirappuisiksi pistetaloiksi tai useampirappuisiksi lamellitaloiksi. Edellämainitut olivat yleensä aina korkeampia, ja kun ne sijoitettiin usein metsäisten mäkien laelle ("metsälähiöt"), ne ulottuivat reilusti yli puiden latvojen antaen ylimpien kerrosten asukkaille hulppeat näköalat, ja talot itse puolestaan muodostaen kaupungin horisonttia hallitsevia ryppäitä, asian jonka voi havaita vaikkapa Luolavuoren laelle tai Kuuvuoren näköalapaikalle kiivettyään. 1970-luvulla muotiin tulivat tiiviimmät, tasamaalle rakennetut, kokonaisuudet, ja opin nyt että niillä on oma nimikin, kompaktikaupunki. Sellaisia Turussa ovat Runosmäki, Ylioppilaskylä, Härkämäki, Jäkärlä ja Varissuo.
Lähiörakentaminen oli ratkaisu sodanjälkeiseen asuntopulaan ja sitä seuranneeseen maaltamuuttoon. Nuoremmat sukupolvet tuskin tajuavat millainen asumistason nousu se usein myös usiin taloihin muuttaneille oli. Omasta puolestani voin sanoa että yhteen kirjassa esiteltyihin lähiöön, Turun ylioppilaskylään, muuttaessani 1982 se oli ensimmäinen asuntoni jossa oli suihku ja hanasta tuli myös kuumaa vettä.
Lähiöt mieltää elementtirakentamiseksi, mutta 1950-luvulla talot rakennettiin vielä paikan päällä, elementtirakentaminen yleistyi vasta 1960-luvun alkupuolella, ja itse asiassa Turun ensimmäiset elementtitalot rakennettiin 1957-59 keskustaan (Itäinen Pitkäkatu 39, Kupittaankatu 45, Eerikinkatu 41).
Suurempi harhaluulo on että Suomen lähiörakentamisen esikuvana olisi ollut itäblogin rakentaminen. Kyllä esikuvat tulivat lännestä, ja itse elementtirakentamisen tekniikka Ranskasta. Itse asiassa neuvostojohtajat ihastuivat Suomen vierailuillaan suomalaisen rakentamisen tasoon niin että sitä haluttiin jäljitellä idässäkin, krouvimmalla laadulla ja mittakaavalla vain.
Myytti on myös se, että lähiöt rakennettiin "tilapäisiksi, kestämään 30-40 vuotta". Mistään aikalaisaineistosta ei löydy viittausta tilapäisyydestä, ja sen pohjalta mitä itsekin nykyhetken rakentamisesta tietää, lienee vuosikymmenten takainen rakentaminen ollut paljonkin kestävämpää, ja monet lähiöt ovatkin jo käyneet läpi peruskorjauksen.
Entä sitten korruptio, hyvä veli -verkosto, maan tapa jne.? Tekijöiden mielestä sitä ei kannata liioitella. Kestitsemisestä mentiin myöhemmin käräjillekin, kun sopivan ja sopimattoman rajoja alettiin hakea, mutta rakentamisen laatuun se ei vaikuttanut.
Itse lähiöelämää asukkaiden kannalta ei kirjassa ole käsitelty, mutta viitataan sen sijaan muutamaan sitä kuvaavaan romaaniin. Jukka Parkkisen Kaupungin kaunein lyyli (1986) sijoittuu Uittamolle, Noora Vallinkosken Perno Mega City (2018) tietystikin Pernoon, Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita (2003) Ilpoisiin, Marko Kitin Viidakko (2003) Varissuolle ja Jorma Ranivaaran Skeittaaja-kirjasarja (1991-2004) Lausteelle.
Lisää lähiöistä Yle Areenan audiosarjassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti