Ekmanin kirja kertoo siis työväenliikkeen vaiheet wrightiläisestä alusta aina sisällissodan syttymiseen. Työväestön ruohonjuuritason järjestäytymistä ei käsitellä, työväenluokan elämääkin vain ensimmäisessä luvussa. Sen sijaan kerrataan "ajan valtiolliset tapahtumat" (kuten tuolloin sanottiin): routavuodet, suurlakko, Viaporin kapina, toisiaan seuraavat yksikamarisen eduskunnan vaalit jne. On manifesteja, mellakoita, attentaatteja, kiihkeitä kansankokouksia ja kaikenlaista melskettä niin että hyvin käy ilmi ettei elämä täällä Venäjän imperiumin luoteiskolkassa ennen vuotta 1914 ollut mitään belle époquen ikuista kesää miesten pystykauluspaitoineen ja olkihattuineen.
Ekmanin teksti on mukanaan vievän luettavaa, alunperin ruotsiksi, ja suomentaja Veijo Kiuru on onnistunut hyvin tehtävässään. Vain yksi asiavirhe tökkäsi silmään: eiväthän jääkärit 1918 Suomeen Lockstedter Lagerista tulleet, vaan Libausta.
Erityisen kiinnostava oli luku Punaista anarkiaa. Suurlakkoa edeltänyt porvarillinen aktivismi tai oikeammin sanoen terrorismi "Verikoirien" muodossa on saanut viime vuosina julkisuutta parinkin kirjan ja omituisen tv-sarjan muodossa. Lakkoa vuosina 1906-07 seurannut työläisaktivismi on omassa horisontissani jäänyt vähemmällä, mutta melkoinen sikermä ryöstöjä, murhia ja attentaatteja senkin tilille ehti kertyä. Ilmiö oli samanaikainen Venäjällä riehuneen vasemmistoterrorismin kanssa, ja sen inspiroimaa, toimivathan venäläiset aateveljet usein juuri Suomesta käsin.
Ja se Helsingin kaupunkikuva sitten. Helsingin työväentalo, "torppa", sijaitsi vuosina 1898-1908 osoitteessa Yrjönkatu 27. Kun uusi työväentalo valmistui Siltasaareen, tontin osti Amos Anderson, ja paikalla tomi myöhemmin hänen perustamansa taidemuseo, ennen siirtymistään nykyisiin Amos Rexin tiloihin. Naapurissa Yrjönkatu 29:ssä toimi puolestaan kahvila Iris, jossa punaiset anarkistit 1906 punoivat juoniaan.
Keskuskatu 7:ssä (tuolloin vielä tosin nimeltään Hakapellonkatu) sijaitsi Helsingin VPK:n talo, jossa opiskelijoista koottu suojeluskaarti piti majaansa suurlakon ja Hakaniemen mellakan yhteenottojen aikana.Vuosina 1907-10 siinä kokoontui uusi yksikamarinen eduskunta. Sitä edeltäneet säätyvaltiopäivät taas kokoontuivat Säätytalolla, jonka portailla 1906 tungeksi mielenosoittajien jpukko vaatimassa luvatun yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vahvistamista. Nyt tuo tasanne on jo kohta kahden vuoden ajan tuttu paikkana jossa pääministeri ja ministerit kommentoivat koronarajoituksia.
Senaatintori rakennuksineen seisoo jäljellä sellaisenaan, mutta poliisilaitos ei enää sijaitse etelälaidan Burtzin ja Helleniuksen taloissa. Kirjassa on tästä virkavallan toimipisteestä useampikin kuva, olihan vääntö järjestysvallasta keskeinen niin 1905 kuin 1917:kin.
Muutamia paikkoja siis lisää fiilisteltäväksi Helsingin reissuilla meille historiafriikeille, joille pääkaupungin kaduilla yhä vaeltavat puna- ja valkokaartien, Venäjän Itämeren laivaston anarkistimatruusien ja saksalaisen Itämeren disioonan sotilaiden haamut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti