Inkeriläisten asema oli heimosotien pyörteissä kaikista toivottomin. Metropoli Pietarin (tuolloin Petrograd) varjossa toiveita itsenäisyydestä tai edes autonomiasta ei juuri ollut, olipa Venäjällä vallan kahvassa kuka hyvänsä. Taisteluihin inkeriläisetkin vuonna 1919 kuitenkin osallistuivat sekä lännestä että pohjoisesta käsin.
Viron varustama inkeriläisosasto osallistui toukokuusta lähtien Aleksandr Rodzjankon johtamaan valkoisten venäläisten hyökkäykseen kohti Pietaria. Tämä, kuten myöhemmin lokakuussa Nikolai Judenitšin johdolla tehty, lyötiin kuitenkin takaisin. Viron solmimassa Tarton rauhassa kaistale Narvajoen takaista Länsi-Inkeriä jäi Viron haltuun toiseen maailmansotaan saakka.
Pohjois-Inkerissä Karjalan kannaksella tehtiin myös pari hyökkäystä, molemmat Georg Elfvengrenin johdolla. Ensimmäinen tehtiin heinäkuussa, mitä ilmeisimmin osana aktivistien vehkeilyä Pietarin valtaamiseksi ja tuhoamiseksi. Syksymmällä Elfvengren oli siirtynyt vehkeilemään valkoisten venäläisten kanssa, ja sovitti operaation samanaikaiseksi Judenitšin hyökkäyksen kanssa. Kumpikaan ei edennyt Lempaalaa kauemmas.
Lempaalan Suomea kohti kurottava kolkka, ns. Kirjasalon tasavalta, pysyi inkeriläisten vapaajoukkojen hallussa Suomen solmimaan Tarton rauhaan asti, jolloin se tyhjennettiin. Suomeen muutti pakolaisina Suomeen tuhansia inkeriläisiä, joista noin puolet palasi Neuvosto-Venäjälle, kohdatakseen vähemmistökansallisuuksien osalle 1930-luvulla tulleen kurimuksen.
Suomalaisia vapaaehtoisia Inkerin taisteluissa oli mukana vain kourallinen, ja heidänkin laatunsa jätti toivomisen varaa. Tarton rauhanneuvotteluissakaan ei virallinen Suomi inkeriläisten asiaa juuri voinut ajaa, saipahan vain neuvostohallitukselta pian syödyn lupauksen kulttuuriautonomiasta. Tämä, ja jatkosodan jälkeinen inkeriläisten joukkopalautus Neuvostoliittoon olivat taustana presidentti Koiviston lupaukselle 1990 kohdella inkerinsuomalaisia paluumuuttajina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti