Heimosodat ja interventio Itä-Karjalassa

Olin tutustunut aiemmin jo kahteen Mirko Harjulan kirjaan Suomen lähialueiden historiasta 1900-luvun alussa, suomalaisten kohtaloista Venäjän sisällissodassa, sekä Viron itsenäistymisestä kertoviin. Kun vastaan tuli 2007 julkaistu Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922, piti se tietysti hankkia. Enkä kyllä pettynytkään, luvassa oli taas sujuvaa kerrontaa jokseenkin sekavasta tapahtumavyyhdestä Suomen itärajan takana. Luvut ovat harjulamaisen lyhyitä ja helppolukuisia.

Alussa käsitellään lyhyesti maailmansodan alkuvuosia, ja itselleni tuli uutena tieto että saksalaisten sukellusveneiden toiminta ulottui Jäämerelle saakka, jonka rannikolla ne upottivat venäläisaluksia (ja muidenkin maiden) torpedoin ja miinoittamalla. Lähin satama mistä ne saattoivat toimia oli Saksan Pohjanmeren rannikolla. Sodan aikana valmistui myös Murmanskin rata, joka peruuttamattomasti muutti maankolkan strategisen maiseman.

Maissa tapahtumat alkoivat vyöryä, kun bolsevikit kaappasivat vallan loppuvuodesta 1917. Suomen valkoiset yrittivät valloittaa (tai vapauttaa, näkökulmasta riippuen) Karjalan lännestä käsin, ja Murmanskissa britit nousivat maihin suojatakseen satamaa saksalaisilta. 1918 suomalaiset vielä ottivat yhteen brittien kanssa, mutta seuraavana vuonna, maailmansodan loputtua, taisteltiin jos ei nyt yhdessä niin ainakin yhtä aikaa puna-armeijaa vastaan.

Maantieteellisen laajuutensa vuoksi kirja käsittelee useimmat ns. heimosodat, eli Petsamon 1918 ja 1920, Vienan 1918, Aunuksen 1919 sekä Itä-Karjana kansannousun 1921-22, pois ovat jääneet siten vain Inkerin ja Viron tapahtumat. Jatkosodan historian tuntevalle vastaan tulee lukuisa joukko tuttuja paikkoja, joissa taisteltiin taas parin vuosikymmenen kuluttua. Yksi vain puuttuu, Petroskoihin eivät päässeet sen enempää suomalaiset kuin brititkään, vaikka jälkimmäisillä oli Äänisellä käytössään ilma- ja merivoimiakin.

Murmanskista käsin operoivat myös valkoiset venäläiset, joiden rintama romahti vuoden 1920 alussa pian interventiojoukkojen lähdön jälkeen. Brittien, italialaisten, ranskalaisten ja amerikkalaisten lisäksi pohjoiseen oli päätynyt serbialainenkin joukko-osasto. Viimeksi mainittujen piikkiin on pantu mm. "punaisen heimosoturin" Iivo Ahavan surma. Sinänsä ei tavaton tapaus, sillä tapoihin usein kuului molemmin puolin vangiksi saatujen teloittaminen.

Kirjasta yli kolmannes on liitteitä, käsittäen mm. hyödyllisen henkilöhakemiston toimijoista - ja näiden myöhemmistä kohtaloista - rintaman molemmin puolin.

Kirja päättyy lukuun ns. läskikapinasta, Neuvosto-Venäjän yrityksestä siirtää sen valtaa uhmanneet kansannousut vastustajan alueelle.  Kirjan aikajakso, kuten sotasurmat-projektinkin, kattaa vuodet 1914-1922. Ehkä voisi tuon epookin Suomen ja lähiseutujen osalta katsoa alkaneen Sarajevon laukauksista ja päättyneen Jahvetti Moilasen silavalaatikon päältä pitämään palopuheeseen?