Mukana oli lentotukialuksella tuotuja lentokoneita, jotka operoivat sekä maalta että vedestä. Operaatiot koostuivat tiedustelun lisäksi Kronstadtin toistuvista pommituksista. Kovin paljon niillä ei aikaan saatu, mutta toisaalta venäläisten ilmatorjunta, ärhäkkyydestään huolimatta, onnistui pudottamaan vain kolme brittikonetta. Toinen vakionumero oli yritys pudottaa Suomenlahden etelärannalla sijainneen Krasnaja Gorgan (Yhinmäen) linnakkeen tulenjohtopallo. Temppu oli vaikeampi kuin uskoisi, ja yksi brittilentäjä saikin sitä yrittäessään surmansa tulenjohtajan konekivääritulessa. Menestyksekkäin oli torpedoveneillä suoraan Kronstadtin satamaan tehty operaatio, mutta siitä lisää seuraavan kirjan yhteydessä.
Operaatiot olivat siis varsin yksitoikkoisia, ja kirjan paras anti onkin sen kuvatessa brittilentäjien elämää suomalaisessa rannikkopitäjässä. Tämä omituinen julistamaton sota - sen enempää Suomi, Britannia kuin Venäjäkään eivät virallisesti olleet sodassa keskenään - oli melkeinpä lomailua vasta päättyneeseen maailmansotaan verrattuna, joskin kulunut konekanta teki siitä omalta osaltaan vaarallista. Suhteet suomalaisiin pysyivät hyvinä, ja varsinkin Royal Navyn viinakset tekivät kauppansa kieltolain julistaneessa maassa. Suomalaisten kokemuksia briteistä olisi lukenut enemmänkin.
Kun en ole ilma- ja merisodan tuntija juurikaan, oli kiinnostavaa lukea varhaisen ilmailun monista teknisistä (vesitasojen kellukkeet uivat Itämeren makeassa vedessä syvemmällä kuin valtameressä) ja lentäjien osalta jopa biologista rajoitteista, kuten siitä että lentäjien suolikaasut laajenivat kaksinkertaisiksi kilometrien korkeudessa, avo-ohjaamoiden kylmyydestä puhumattakaan.
Ylikangas on myös selvitellyt vastapuolen lentäjien vaiheita, olihan näissä mukana Suomesta paenneita punaisia koko joukko. Ja kun Turku-kytkös täytyy aina löytää, niin mainitaan heistä vahtolainen, Turussa punaisen ratsurykmentin perustanut Verner Lehtimäki, ja Turussa sisällissodan aikana Sosialisti-lehteä toimittanut Kalle Tähtelä. Jälkimmäinen jäi vangiksi ja teloitettiin valkoisten toimesta, mikä korotti hänet neuvostomarttyyrien pantheoniin.
Brittien viimeinen sotatoimi oli tukea loppuvuodesta Judenitsin hyökkäystä kohti Petrogradia. Hankkeen mentyä mynkään jäi tehtäväksi vain varmistaa että punalaivasto pysyi Kronstadissa Suomenlahden pohjukan jäätymiseen saakka, ja poistua sitten itsekin paikalta. Suomen pakkasissa operoiminen kävi jo muutenkin RAF:n voimille.
Kirjan lopussa Ylikangas pohtii miten paljon nämä brittien sotatoimet Petrogradia kohden vaikuttivat Stalinin päätökseen talvisodan aloittamisesta. Yhtä hyvin voisi kysyä miten paljon brittilaivaston läsnäolo kriittisenä vuonna takasi Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti