Kannessa valokuva Portsasta, ja kirjan ainoana artikkelina onkin museon amanuenssina tuolloin toimineen Jukka Eenilän Port Arthur: turkulainen työväenkaupunmginosa 1900-1920.
Eenilä kertoo alussa pitkään Iso-Heikkilän tilasta, jonka maille kaupunginosa myöhemmin syntyi. Tila tunnetaan Turun linnan latokartanona jo 1400-luvulta, ja palveli myöhemmin armeijan virkatalona, mutta sen rakennukset ovat jo kaikki kadonneet. Tilan maat ulottuivat Kakolanmäkeen asti, jonka nimen kirjoittaja liittää Sairashuoneenkadulle nimensä antaneeseen lääninsairaalaan, jossa hoidettiin myös mielisairaita, "kakoja".
Engelin piirtäessä asemakaavansa sen Aurajoen länsipuolinen länsipää oli vielä veden alla, ja näin oli aina 1900-luvun alkuun asti - Patterihaan skanssi oli alunperin aivan rannassa. Toijalan rata valmistui 1876 ja sitä jatkettiin VIII kaupunginosan halki Kanavaniemellle, johon syntyi Turun uusi ulkosatama. 1909 jäljellä oleva merenlahti rajattiin puomilla ja sitä alettiin täyttää sataman ja laivaväylän ruoppauksessa nostetulla maa-aineksella. Tätä Mutavärkkinä tunnettua aluetta täytettiin vuosikymmeniä työttömyystöinä.
Turun teollistuminen 1800-luvun jälkipuoliskolla veti väkeä maalta töihin, mutta kodin löytäminen ei muuttajille ollutkaan helppoa. Ruutukaava-alueen rajoitukset tekivät asumisen siellä liian kalliiksi, joten asutus kasaantui sisääntuloteiden varsille, Maarian ja Kaarinan puolella rajaa sijainneisiin esikaupunkeihin. Tehtaat ja telakat rakensivat myös taloja työläisilleen, ja kauppaneuvos Fredric Rettig rakennutti 1884 lähtien kaupungin tuella "Rettigin vapriikkitaloja" eri puolille Turkua. Yksi ratkaisu oli jakaa Engelin kaavan tontteja pienemmiksi, ja Portsassa se johti siihen, että taloja rakennettiin poikittain katuun nähden, ei pitkittäin kadun reunaan kuten oli ollut tapana.
Eenilä määrittelee Portsan ulottuvan Hansakadulta Sairashuoneenkadulle, ja Kakolanmäestä Ruissalontielle, siis satamaradan taakse, mitä ei oikeastaan tule ajatelleeeksi, mutta on siellä edelleen puutalopihapiiri Artturinkadun kulmassa, nyt jo Kirstinpuiston uudisrakentamisen saartamana. Näin määritellyn Portsan rakentaminen oli alkanut jo 1800-luvulla, mutta 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen näki rakennusbuumin, jossa lähes koko alue rakennettiin täyteen, valtaosin Turun Teollisuuskoulun käyneiden rakennusmestareiden suunnittelemina. Loput tontit rakennettiin seuraavalla vuosikymmenellä.
Asunnot olivat pieniä, hellahuoneita tai korkeintaan huone + keittiö, jälkimmäinen joissain tapauksissa lisättynä eteisellä eli tampuurilla, kesäisin saattoi nukkua myös vintillä. Kalustuksena oli mm. sivustavedettäviä sänkyjä, jotka kannella varustettuina palvelivat päivisin myös sohvana. Päästävedettävä imperiaalisänky alkoi mennä muodista, rautasängyt puolestaan yleistyä. Klaffipöydät olivat ahtaissa tiloissa käteviä, ja niiden ääressä istuttiin kansanomaisilla kustavilaistuoleilla. Liinavaatteita säilytettiin piirongeissa ja astioita ja ruokatavaroita senkeissä. Sohvapöydät ja nojatuolit tekivät vasta tuloan vauraampiin talouksiin. Peseytymiseen käytettyä pesukannua ja - vatia säilytettiin pesukaapissa eli kommodissa (komuutissa). Vesijohtoja ei ollut, ja valaistus toimi öljylampuilla.
Vaikka Portsa on tunnettu työväenasuntoyhtiöistään, olivat ne rakennuskannasta vähemmistö. Alkuun yleisiä olivat ns. talonomistajatalot, joissa asui rakennuttajan itsensä lisäksi vuokralaisia. Myöhemmin nämä muuttuivat asunto- tai vuokra-asuntoyhtiöiksi. Työläiskaupunginosa Portsa kyllä oli, ja aivan erityisen suuri edustus oli rautatieläisillä ja vankilan henkilökunnalla, olihan alue molempia suuria työllistäjiä lähellä.
Kaupunginosaan muutettiin joko muualta Turusta tai lähiseuduilta, varsinais-suomalaista alkuperää oli lähes 90 % asukkaista. Mielenkiintoista kyllä, varhainen Portsa ei ollut erityisen lapsirikas alue, vaan yksineläjien talouksia oli suurimmillaan (1915) yli puolet kaikista.
Jarrumiehenkatu ei Portsaan kuulu, mutta siellä sijaitsevassa Paavo Nurmen kotitalossa saa käsityksen huone + keittiön asunnosta.
Vuosikertomuksissa nousee esiin 1969 Kaskenkadulla suoritetut kaivaukset Pyhän Olavin Luostarin raunioilla. Kansallismuseon daguerrotypianäyttelyn yhteydessä kävi ilmi, että Turun kaupungin historiallisella museolla on hallussaan Suomen vanhin valokuva.
Kokoelmatilastoja:
1969 n. 700 esinettä, viimeinen päänumero 16985
1970 1707 esinettä, joista 1004 maalöytöjä, viimeinen päänumero 17122
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti