lauantai 27. helmikuuta 2021

Rooman-kävijöitä kahdeksalta vuosisadalta

 

Kirsi Vainio-Korhosen ja Mikael Korhosen teos Matka Roomaan - Keskiajalta nykypäivään on reilut 100-sivuinen kirjanen kirjoittajien omista ja heidän varhaisten maanmiestensä matkoista Roomaan. Kirja on siis eräänlainen painettu matkablogi, keveästi kirjoitettu, mutta paljon informaatiota sisältävä.

Pariskunnan vanhimmat historialliset matkakumppanit ovat Pyhä Birgitta ja kuningatar Kristiina. ”Tyttökuningas” tuli tutuksi joitakin vuosia sitten samannimisestä elokuvasta ja Turun linnan näyttelystä. Kruunusta luovuttuaan Kristiina eli elämänsä loppuun asti Roomassa, Palazzo Corsinissa. Huvittava, mutta ehkä hyvinkin roomalainen yksityiskohta on, että hänen massiiviset kylpyammeensa palvelevat nykyään mehikasvien kasvupaikkana läheisessä kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kristiinan jälkeiset vierailijat olivatkin sitten kunnon luterilaisia: kirjailijoita, taiteilijoita tai muuten vain kultivoituneita aatelismiehiä. Niin paljon kuin he Rooman taideaarteita ihailivatkin, itse katolinen usko, eikä vähiten kirkkojen kullan, hopean ja jalokivien loiste, kirvoitti varsin kriittisiä kommentteja. Ja totta puhuen, itse olen kokenut saman henkisen uupumuksen barokkikirkkojen överissä kuvamaailmassa.

Tunne oli kylläkin molemmin puolinen. Roomassa kuolleet ei-katoliset kerettiläiset piti haudata erilliseen kalmistoonsa kaupungin reunalla, mahdollisimman huomaamatta ja öisin. ”Nähdä Napoli ja kuolla” sopii yhtä hyvin menneiden vuosisatojen epäterveelliseen Roomaan, jonka multiin on päätynyt koko joukko kuuluisuuksia englantilaisrunoilija John Keatsista alkaen. Kuuluisin suomalaisvainaja on epäilemättä taidemaalari Alexander Laureus, mutta sydäntä särkevästi hautausmaalla saivat viimeisen leposijansa myös kuvanveistäjä Walter Runebergin kolme pientä lasta.

Oman lukunsa ovat saaneet Italian yhdistymistaistelut (il risorgimento), joissa niissäkin oli oma suomalaissankarinsa, Herman Liikanen. Hän on saanut muistomerkin Gianicolon kukkulalle, joka paremmin tunnetaan Suomen Rooman instituutin Villa Lanten sijaintipaikkana.

1900-lukua on saanut edustaa EUR, jota Mussolini alkoi rakennuttaa vuodeksi 1942 kaavailtua maailmannäyttelyä, Esposizione Universale di Roma, varten. Alueen arkkitehtuuria kutsutaan kirjassa fasistiseksi, ja toki se fasistipuolueen valtakaudella rakennettiinkin, mutta samaa klassismia suosittiin sotienvälisenä aikana Suomessakin. Ja Kolmannen valtakunnan pompööseihin mittoihin eivät italialaisetkaan yltäneet.

Kuvituksena on koko joukko kesäisen aurinkoisia valokuvia, jotka ovat omiaan herättämään matkakuumeen pandemian kotiinsa pakottamassa ihmisessä, ja melkeinpä unohtamaan sen, miten luulin läkähtyväni hengiltä toistaiseksi ainoan Rooman-matkani tulopäivänä, heinäkuun armottomassa helteessä vuosikymmen sitten.

torstai 7. tammikuuta 2021

Eurooppa syöksyy sotaan

 Kun tunnetun sotahistorioitsija Max Hastingsin kirjan nimi on Catastrophe 1914: Europe Goes to War (2013), niin ensi ajatus on että teos on osa ns. origin literature -genreä, mutta näin ei ole, vaan tiiliskiven paksuinen pokkari käsittelee sodan syttymisen lisäksi koko Euroopan sotanäyttämön ensimmäiset taistelut elokuulta 1914 aina saman vuoden loppuun, jolloin talvi teki lopun sotatoimista.

Hastings on edellisissäkin kirjoissaan ollut taipuvainen haastavaan revisionismiin, ja tällä kertaa konseksuksesta poiketen katsoo että keisarillinen Saksa, antaessaan "avoimen valtakirjansa" Itävallalle, aiheutti ensimmäisen maailmansodan syttymisen.

Niin tai näin, kirja on hengästyttävän täynnä siviilien ja sotilaiden kirjeistä ja päiväkirkoista ympäri Euroopan poimittuja aikalaiskokemuksia sodan alta ja sen sytyttyä, aina ensimmäisten kuukausien aiheuttamaan turtumukseen ilmeisesti vuosia jatkuvaan kurimukseen. Sotahistoriansa lukeneelle vuoden 1914 taistelujen (Ranskan rajataistelut, Tannenberg, Marne, Ypres) ei sinänsä tuo uutta, mutta silminnäkijöiden kirjo on on rikas. Usein sotilaan kirjettä siteerattaessa todetaan miten tämä kaatui pian kirjeen lähetettyään.

Kesän 1914 sotakiihkoa on tapana kuvata suorastaan euforisena, mutta se vaikuttaa olleen (pää)kaupunkien keskiluokan intoa. Suurin osa eurooppalaisista eli maaseudulla, ja siellä ajatus sadonkorjuun vaarantumisesta sodan vuoksi ei todellakaan herättänyt innostusta. Hurraavien väkijoukkojen ja kukkia-kiväärin-piippuihin -kuvaston vastapainona olivat eivät-niin-kuvatut perheenpäiden lähdöt tuntemattomaan vaimon ja lasten itkiessä.

Vuoden 1914 lopussa sota länsirintamalla jähmettyi asemasodaksi, jollaisena se pysyikin vuoteen 1918, jollin uudet taktiikat ja aseet muuttivat sodan jälleen liikkuvaksi, ja Saksan sinänsä menestyneiden kevätoffensiivien jälkeen sen armeija lyötiin lopullisesti. Hastingsin teesi on, etteivät parjatut brittikenraalit olisi asialle ennen sitä paljoakaan mahtaneet. Englantilaisrunoilijoiden sotapettymys ei hänen mukaansa kuvastanut syvien rivien vakaumusta, jonka mukaan sota kannatti käydä, niin hirveä kuin se olikin.

Katkeruus johtui pikemminkin siitä, että sotilaat palasivat maahan, jossa heille ei ollut paljoakaan luvassa, niin paljon kuin sodan idealistisia tavoitteita "sotana joka lopettaa kaikki sodat" olikin hehkutettu. Toisesta maailmansodasta britit palasivat maahan, jossa työväenpuolueen hallitus oli aloittamassa hyvinvointivaltion luomista - merkittävä ero.


tiistai 5. tammikuuta 2021

Ensimmäisen maailmansodan pisin piiritys

Luin Alexander Watsonin kirjan Saksan ja Itävalta-Unkarin kohtaloista ensimmäisessä maailmansodassa kohta neljä vuotta sitten. Viime vuonna kirjoittajalta ilmestyi Przemyślin piirityksestä kertova The Fortress: The Great Siege of Przemysl.

Itävalta-Unkarille kuuluneen Przemyślin piiritys käsitti oikeastaan kaksi jaksoa, joista ensimmäisessä, lyhyemmässä, venäläiset yrittivät vallata linnoituksen rynnäköllä, jonka lähitaistelut muistuttivat myöhempiä Verdunin taisteluita, jo siksi että linnoitusten mallikin oli melko samanlainen. Rynnäköinti lokakuussa 1914 päättyi tappioon, ja linnoitus sai hetkeksi yhteyden pääarmeijaan, ennen kuin joutui marraskuussa taas saarroksiin.

Tällä kertaa piiritys jatkui yli talven, aina maaliskuuhun asti, jolloin Itävallan raskaita tappioita vaatineista vapautushyökkäyksistä huolimatta linnoituksen oli muonavarastojen loputtua pakko antautua, yhden epätoivoisen läpimurtoyrityksen jälkeen. Kuten Watson huomauttaa, vaikka ensimmäinen maailmansota kuvataan usein nuorten miesten tragediana, niin täällä juoksuhaudoissa viruivat vanhimmat ikäluokat, nostoväki eli Landsturm, 37-42-vuotiaat reserviläiset.

Watsonin kirja ei jää juoksuhautoihin, tai edes piiritettyyn linnoitukseen (jonka asukkaiden ja varuskunnan kärsimystä se toki kuvaa), vaan koko maakuntaan, jota linnoituksen oli tarkoitus suojella, maailmansotien myllerryksissä kadonneeseen Galitsiaan, joka 1914 muodosti sen siivun, jonka Itävalta oli saanut toissavuosisataisissa Puolan jaoissa. Przemyślin, kuten koko Galitsian väestö muodostui puolalaisista, juutalaisista ja ukrainalaisista, joista viimeksi mainittuja tosin tuolloin kutsuttiin ruteeneiksi. 

Yhteiselo ei 1900-luvun alussa ollut kitkatonta, mutta silti lähes idyllistä verrattuna siihen mitä vuosisata myöhemmin toi tullessaan. Puolalainen nationalismi oli nousussa, se olikin ylipääätään mahdollista vain Itävallan liberaalimmissa oloissa. Juutalaisyhteisössä maallistunut siionismi haastoi vanhoillisen ortodoksijuutalaisuuden. Myös ukrainalainen nationalismi oli herännyt kaupungeissa, siinä missä maaseudun väki identifioitui enemmän uniaattikirkon jäseninä.

Itävallan aloittama maailmansota kääntyi lähes samantien katastrofaaliseksi sille itselleen, kun Venäjän armeija vyöryi yli Galitsian tasangon aina Karpaateille asti. Galitsian ukrainalaiset alueet julistettiin kuuluvaksi "venäläiseen maahan" (assosiaatio Putinin "venäläiseen maailmaan" tulee hakemattakin), ja saman tien alettiinkin vainota niin uniaattikikirkkoa kuin nationalistivaikuttajiakin. Kohtalon ironiaa, sillä jo Itävallan armeija ehti vakoilijapelossaan vainota ruteeneja. Vielä kovemmille joutui juutalaisväestä, jota alettiin karkottaa kotiseudultaan suoranaisen etnisen puhdistuksen merkeissä.

Przemyśl siis antautui lopulta, ja sen varuskunta joutui Venäjän sotavankeuteen, joka oli sotaa käyvistä suurvalloista kuolleisuudeltaan ankarinta. Joillekin tsekeille luvassa oli suorastaan maailmanympärimatka, retki tsekkilegioonan riveissä läpi Venäjän sisällissodan ja Siperian radan aina Amerikkaan ja Eurooppaan vasta vuonna 1920. Joillekin saksankielisille vankeus tiesi pakkotyötä Muurmannin radalla, ja kenties pakoa Suomen kautta takaisin kotimaahan, ja ehkä joku päätyi takaisin myös Turun kautta Brest-Litovskin rauhan jälkeen?

Mitkä sitten yksilöiden kohtalot olivatkaan, Galitsian monietniselle yhteisölle sota tiesi lopun alkua. Miten alueen juutalaisväestölle seuraavassa sodassa kävi, ei tarvinne kerrata. Toisen maailmansodan päätyttyä Itä-Galitsia liitettiin Neuvosto-Ukrainaan, ja Przemyśl jäi Puolan puoleiseksi rajakaupungiksi, josta kommunistihallinto karkotti ukrainalaiset rajan taakse. Watson viittaa kirjassaan Timothy Sniderin kirjoissaan luomaan käsitteeseen bloodlands, Hitlerin ja Stalinin terrorin armoille jääneeseen Keski- ja Itä-Euroopaan, ja toteaa ensimmäisen maailmansodan (jälkipeleineen) olleen monin tavoin sen esinäytös. Kirjan lukeneena on vaikea olla eri mieltä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...