British Museumissa oli kevään 2011 erikoisnäyttelynä Afghanistan: Crossroads of the Ancient World. Kävin sinä aikana kahdesti Lontoossa, mutta mainittu näyttely jäi väliin (BM:n perusnäyttelyn kiersin). Vahinkoa korvaamaan hankin äskettäin samannimisen näyttelyjulkaisin.
Esineistö on Afganistanin kansallismuseosta, ja kirjan alussa käsitellään parinkin artikkelin verran museon ja sen kokoelmien kovia kohtaloita neuvostomiehityksen ajan taistelujen tuhoista talibanien kauden ikonoklastiseen barbariaan. Kieltämättä Suomen museomaailman ongelmat laman kourissa alkavat vaikuttaa pieniltä, kun lukee afganistanilaiskollegoiden yrityksistä pelastaa kokoelmansa sodan ja kaaoksen keskellä. Maan väkivaltaisesta lähimenneisyydestä kertovat esinetekstitkin: korinttilainen kapiteeli löytyi pohjoisen liiton raskaan tykistön tuliasemia kaivettaessa, alabasteriveistos on konservoitu kokoon talibanien hakattua sen (2500 muun veistoksen ohella) pirstaleiksi.
Itse esineistö oli neljästä arkeologisesta kohteesta. Tepe Fullolin aarre ajoittuu pronssikauteen ja sen katsotaan kuuluvan Bactria-Margianan arkeologiseen kompleksiin eli Oxusjoen sivilisaatioon. Alueelta oli yhteyksiä Indusjoen, Elamin ja Mesopotamian kultuureihin.
Muut kolme löytöpaikkaa olivat samanaikaisia Välimeren klassisen antiikin kanssa. Ai Khanum oli Aleksanteri Suuren sotaretken seurauksena syntynyt kreikkalainen kaupunki, joka hylättiin paimentolaisten hyökätessä 145 eKr. Begramin kaivauksissa löydettiin kaksi kiinnimuurattua huonetta, joiden esineistö ulottui roomalaisesta lasista intialaiseen norsunluuhun ja kiinalaisiin lakkatöihin. Esineistö on ajoitettu suurimmalta osin ensimmäiselle vuosisadalle jKr., mutta oliko kyseessä Kushanien valtakunnan kuninkaallinen aarrekammio vai silkkitien varren kauppiaan varasto, ei ole ratkennut vieläkään.
Vimeinen kohde on Tillye Tepen "kultamäki", joukko paimentolaishautoja ensimmäiseltä vuosisadalta jKr., jotka neuvostoliittolainen (kansallisuudeltaan kreikkalainen) arkeologi Viktor Sarianidi (1929-2013) kaivoi esiin vuonna 1978, juuri ennen sotaa ja neuvostomiehitystä. Runsaasti kultaa sisältäneiden löytöjen pelättiin jo kadonneen, mutta kaiken todennäköisyyden vastaisesti koko aineisto oli pelastunut jopa talibaneilta kabulilaisen pankin holvissa, ja näki päivänvalon jälleen vuonna 2004.
Afganistan on jo sijaintinsa puolesta ollut vanhan maailman keskiössä, ja niinpä monissa lähtökohdiltaan kreikkalaisissa esineissä näkee persialaisen, intialaisen ja arojen paimentolaistaiteen vaikutuksen. Tillye Tepen koruissa ja varusteissa on usein turkoosia upotettuna kultaan.
torstai 29. tammikuuta 2015
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Turun kaupungin historiallisen museon vuosijulkaisu (17-18) 1953-1954
Vuonnan 1955 ilmestyi jälleen kaksoisnumero parilta edelliseltä vuodelta, ja sisälsi kolme artikkelia.
Riitta Pylkkäsen 1600-luvun kuolinpukuja Turun tuomiokirkkomuseossa kertoi miten ihmisten eriarvoisuus jatkui vielä kuoltuakin: vain aatelisilla vainajilla oli lupa helmin ja jalometalilangoin koristeltuihin hautajaispukuihin. Artikkelissa mainittu ja kuvattu Axel Kempen kuolinpuku oli 2011 esillä Turun linnan Kuu paistaa, kuollut ajaa -näyttelyssä, ja joitain esineitä tästä samasta kokoelmasta tulee myös näyttelyyn Tyttökuningas - Made in Turku. 1600-luvun jälkeen vainajat alettiin pukea käärinliinoihin.
Tekstiilejä käsitteli myös Hagar Nikanderin "Kansallisen puvun" tulo Turkuun. Nationella dräkten oli Kustaa III:n suunnittelema asukokonaisuus, jonka tarkoitus oli tehdä ylellisyysasetukset tarpeettomiksi ja kohentaa maan vaihtotasetta kun kalliita ulkomaisia kankaita ei enää tarvitsisi tuoda. Pakolla ei pukuasiaa ajettu, kuninkaan ja hovin esimerkin ajateltiin riittävän. Myös armeijan asepuvut muodistettiin samantyylisiksi (M1779) ja niissä sodittiin vuosien 1788-90 Kustaan sota. Turun maaherra, kreivi Fredrik Ulrik von Rosen kutsui kaupungin maistraatin ja vanhimmat raatihuoneelle 16.4.1778, luki kuninkaallisen julistuksen, jonka jälkeen yleisölle ja miestenpukujen räätäleille esiteltiin Tukholmasta lähetetyt mallit. Naistenpukujen mallien saapuessa seuraavassa postissa olivat paikalla naistenpukujen räätälit. Puvun värin sai valita vapaasti, mutta maistraatti päätti ottaa täysmustan puvun virkapuvukseen. Ilmeisesti kansallinen puku ei kovin suurta suosiota saanut, varsinkaan naisellisessa muodossaan. Turun museokeskuksen kokoelmissa on säilynyt muutama miestenpuvun takki.
Irja Sahlbergin artikkelin otsikko Vähän-Heikkilän kuninkaanlatokartano - katsaus sen vanhempaan rakennushistoriaan kertookin kaiken olennaisen. Tämä Turussa Myllymäentien ja Uittamontien risteyksessä sijaitseva kartano mainitaan ensi kerran 1457, jolloin valtionhoitaja Erik Axelsson antoi Henrik Tawastille rälssivapauden tälle tilalle. Myöhemmin siitä tuli latokartano, ja kun joen toisella puolella ollutta latokartanoa aletin kutsua Iso-Heikkiläksi, tuli tästä Vähä-Heikkilä. Nimet elävät Turun kaupunginosina edelleen. Sittemmin omistajata ja asukkaat ovat vaihdelleet, ja itse rakennuksetkin kokeneen useamman uuden tulemisen. Nelikulmaisen kellarituvan (paviljongin) alimmat osat voivat olla jo keskiajalta. Kirjoitus päättyy toivomukseen, että rakennuksen kohtalosta päättävät tahot (eli Turun kaupunki) "löytäisivät keinon paviljongin ja sen ikivanhan kellarin säilyttämiseksi". Näin on käynytkin, Google Street View kertoo että kellaritupa ja päärakennus ovat edelleen pystyssä, päärakennusta vastapäätä sijainnut työväenrakennus on sen sijaan jäänyt Uittamontien alle.
Vuonna 1953 kirjattiin 156 uutta päänumeroa ja 859 esinettä, viimeinen päänumero 14801.
Riitta Pylkkäsen 1600-luvun kuolinpukuja Turun tuomiokirkkomuseossa kertoi miten ihmisten eriarvoisuus jatkui vielä kuoltuakin: vain aatelisilla vainajilla oli lupa helmin ja jalometalilangoin koristeltuihin hautajaispukuihin. Artikkelissa mainittu ja kuvattu Axel Kempen kuolinpuku oli 2011 esillä Turun linnan Kuu paistaa, kuollut ajaa -näyttelyssä, ja joitain esineitä tästä samasta kokoelmasta tulee myös näyttelyyn Tyttökuningas - Made in Turku. 1600-luvun jälkeen vainajat alettiin pukea käärinliinoihin.
Tekstiilejä käsitteli myös Hagar Nikanderin "Kansallisen puvun" tulo Turkuun. Nationella dräkten oli Kustaa III:n suunnittelema asukokonaisuus, jonka tarkoitus oli tehdä ylellisyysasetukset tarpeettomiksi ja kohentaa maan vaihtotasetta kun kalliita ulkomaisia kankaita ei enää tarvitsisi tuoda. Pakolla ei pukuasiaa ajettu, kuninkaan ja hovin esimerkin ajateltiin riittävän. Myös armeijan asepuvut muodistettiin samantyylisiksi (M1779) ja niissä sodittiin vuosien 1788-90 Kustaan sota. Turun maaherra, kreivi Fredrik Ulrik von Rosen kutsui kaupungin maistraatin ja vanhimmat raatihuoneelle 16.4.1778, luki kuninkaallisen julistuksen, jonka jälkeen yleisölle ja miestenpukujen räätäleille esiteltiin Tukholmasta lähetetyt mallit. Naistenpukujen mallien saapuessa seuraavassa postissa olivat paikalla naistenpukujen räätälit. Puvun värin sai valita vapaasti, mutta maistraatti päätti ottaa täysmustan puvun virkapuvukseen. Ilmeisesti kansallinen puku ei kovin suurta suosiota saanut, varsinkaan naisellisessa muodossaan. Turun museokeskuksen kokoelmissa on säilynyt muutama miestenpuvun takki.
Irja Sahlbergin artikkelin otsikko Vähän-Heikkilän kuninkaanlatokartano - katsaus sen vanhempaan rakennushistoriaan kertookin kaiken olennaisen. Tämä Turussa Myllymäentien ja Uittamontien risteyksessä sijaitseva kartano mainitaan ensi kerran 1457, jolloin valtionhoitaja Erik Axelsson antoi Henrik Tawastille rälssivapauden tälle tilalle. Myöhemmin siitä tuli latokartano, ja kun joen toisella puolella ollutta latokartanoa aletin kutsua Iso-Heikkiläksi, tuli tästä Vähä-Heikkilä. Nimet elävät Turun kaupunginosina edelleen. Sittemmin omistajata ja asukkaat ovat vaihdelleet, ja itse rakennuksetkin kokeneen useamman uuden tulemisen. Nelikulmaisen kellarituvan (paviljongin) alimmat osat voivat olla jo keskiajalta. Kirjoitus päättyy toivomukseen, että rakennuksen kohtalosta päättävät tahot (eli Turun kaupunki) "löytäisivät keinon paviljongin ja sen ikivanhan kellarin säilyttämiseksi". Näin on käynytkin, Google Street View kertoo että kellaritupa ja päärakennus ovat edelleen pystyssä, päärakennusta vastapäätä sijainnut työväenrakennus on sen sijaan jäänyt Uittamontien alle.
Vuonna 1953 kirjattiin 156 uutta päänumeroa ja 859 esinettä, viimeinen päänumero 14801.
tiistai 27. tammikuuta 2015
Tuntemattomien sotilaiden kunniamerkki
Taannoisten antiikkimessujen hankintoihin kuului tämä kunniamerkki, Vapaudenristin ritarikunnan 2. lk Vapauden mitali. Merkki on Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema ja sitä jaettin jo vuonna 1918. Talvisodassa jaetussa on vuosiluku 1939 ja tässä, jatkosodan aikaisessa, 1941. Etupuolella lukee URHEUDESTA - FÖR TAPPERHET ja kääntöpuolella SUOMEN KANSALTA 1941.
Mitenkään harvinainen merkki ei ole kyseessä, sitä jaettiin talvi- ja jatkosodassa satojatuhansia kappaleita Suomen armeijan miehistölle ja aliupseereille. Yksi tunnetuimpia jakotilaisuuksia on varmaan Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kerrottu, ja jatkosodan hyökkäysvaiheeseen sijoittuva.
Mitenkään harvinainen merkki ei ole kyseessä, sitä jaettiin talvi- ja jatkosodassa satojatuhansia kappaleita Suomen armeijan miehistölle ja aliupseereille. Yksi tunnetuimpia jakotilaisuuksia on varmaan Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kerrottu, ja jatkosodan hyökkäysvaiheeseen sijoittuva.
Virsi veisattiin ja palattiin teltoille. Kunniamerkeistä juteltiin ja vaille jääneet esittelivät, miten monta ansiotonta sellaisen oli saanut. Koskela oli saanut neljännen luokan vapaudenristin, toisen luokan vapaudenmitalin olivat saaneet Hietanen, Lehto, Määttä ja Lahtinen.
Rahikainen veisteli jotakin mitaleista, jolloin Lehto heitti omansa hänen jalkoihinsa.
- Jos kaipaat sitä, niin tuosta saat. Minä en ole kiiltävän perään.
- Elä, elä, veikkonen. En ole miekään.
Siihen jäi Lehdon mitali. Lahtinen katseli omaansa ja jupisi:
- Meinaakos ne lahjoo mun kirjavilla kankaanpalasilla. En minä tämmösen takia tapa ketään. Enkä me tapettavaksi. Henkeni edestä mä ampuun sen kuma ampuun, mutten tommosen tilkun ja pronssimötin takia.
Määttä katseli omaansa tutkien sitä tarkasti joka puolelta. Aikansa katseltuaan hän ilmaisi toisillekin, mikä häntä siinä oli niin kiinnostanut:
- Urheudesta, siinä lukee. Tuo toinen sana taitaa olla sama asia ruotin kielellä. För tapperhet, siinä seisoo. Vaan mitä se on se urheus. Siitä sitä minä en saa tolkkua.
- Se on sitä, että korpisoturi ei pelkää muuta kun Jumalaa. Eikä ota lakkia päästänsä muualla kuin kirkossa ja lakituvassa. Se on Suomen sankarin vakaumuksellista pelottomuutta, khihihihi.
- No, siinäpä selvisi sekin asia. Kaikenlaista... Minä sitä ajattelin, että jotakin merkillistähän sen täytyy olla, kun monilla kielillä painetaan.
Määttä halveksi tosissaan mitaliaan. Hän pisti sen roikkumaan reppunsa nauhaan ja siitä se putosi jonnekin, sille tielleen häviten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

