Kun elokuva Lapin sota alkaa Kannaksen torjuntataistelujen räiskeellä ja kolmen Sotkan tuhoamisella, ajattelin, että siinä ne enimmät rytinät taisivat ollakin, olihan ko. sota melko matalan intensiteetin konflikti. Syyskuussa 1944 Neuvostoliiton kanssa solmitun aselevon ehtoihin kuului entisen aseveljen karkottaminen Pohjois-Suomesta, josta tämä tosin muutenkin oli vetäytymässä.
Suomalainen panssarintorjuntaryhmä määrätään tähän karkottamiseen, käytännössä talsimaan saksalaisten perässä Pohjois-Suomen syksyn mittaan yhä kuraisempia teitä, vihollisen sytyttämien kylien palaessa ympärillä. Pari taisteluakin saksalaisia vastaan käydään, mm. jonkin paksuseinäisen tiilirauniotalon suojista käsin, mistä syntyy jonkinlainen Stalingrad meets Saving Private Ryan meets 1944 -tunnelma. Samaan aikaan ryhmä saksalaisille työskennelleitä ja heidän kanssaan seurustelusuhteita solmineita suomalaisnaisia pyrkii Norjaan ja sieltä Saksaan. Auto jää kuitenkin tielle, ja heillekin on luvassa talsimista, yhä pohjoisemmas, Lapin komeisiin tunturimaisemiin.
Muoniossa ryhmät sitten kohtaavat, ja sotilaat määrätään saattamaan naiset 400 km takaisin etelään, Ouluun tuomittavaksi "yhteistoiminnastaan" vihollisen kanssa. Ja niin sitä taas talsitaan, usein ties missä tuntureiden louhikossa, vaikka tiekin olisi ollut. Suoraan sanoen kolmituntisesta elokuvasta olisi voinut karsia tunnin tätä jonossa kävelyä juonen kummemmin kärsimättä.
Toinen narinan aihe on näytteleminen. Onhan leffassa tietysti Peter Franzenin esittämä sotilaspastori ja pari muutakin hyvää roolihahmoa, niin, ja tietysti saksalaismajurin roolissa Babylon Berlinin miespääosan esittäjä Volker Bruch, joka sai ajattelemaan, että ehkä BB:n Gereon Rath selviää hengissä sarjan päätösjaksosta ja päätyy Saksan 20. Vuoristoarmeijaan! Vaan kun suurimmalle osalle muita, mukaan lukien pääosan kauhavalaispoikaa esittävälle Luukas Niskaselle, ja elokuvan naisille Sannah Nedergårdin esittämää sotilaspastorin rouvaa lukuun ottamatta on varattu vain ilmeetöntä tuijottelua sanaakaan sanomatta, lisäsi sekin liian pitkäksi venyneen leffan tuntua.
Lapin väestön evakuointi sodan tieltä vain mainitaan, joten sodan vaikutus siviileihin fokusoituu Saksaan yrittäväen naisjoukon kohtaloon. Suomalaisten käsiin jouduttuaan nämä saavat kestää huorittelua ylenmäärin, eikä raiskatuksi tulemisen uhka ole koskaan kaukana. Miehet täyttävät vain velvollisuutensa, sotivatpa kummalla puolella maailmansodan rintamalinjaa hyvänsä, mutta politiikan suunnan muututtua naiset saavat kantaa syyn yhteistyöstä - tämähän toistui sodan lopulla kaikkialla Euroopassa.
Toisin kuin sotaelokuvat yleensä, Lapin sota ei lopu mihinkään massiiviseen lopputeurastukseen, jossa suurin osa sankareista kuolee. Sen sijaan lähes kaikki palaavat hengissä takaisin, sotilaat kotiutetaan ja naisetkin vapautetaan syytteistä. Rikkoutuneet liitot yritetään korjata ja lupauksia uusistakin suhteista syntyy. Kotitilalle palataan kuulemaan miten syyskylvöt ovat onnistuneet. Eräänlainen antikliimaksi genren konventioihin tottuneelle, mutta itselleni suorastaan virkistävä poikkeus.
Elokuva on jo saavuttanut aseman "kriitikoiden haukkumana, mutta yleisön rakastamana", enkä oikeastaan (kritiikistäni huolimatta) ihmettele sen saamia katsojalukuja. Aika unohdettuhan tämä Suomen historian vaihe on, ja sen saama visualisointi varmasti kiinnostaa, varsinkin Lapissa.
P.S. Muistutuksena siitä, että Lapin sota on omaakin sukuhistoriaani, linkki Kemi-Tornion taisteluita käsittelevään strategiapeliin. Tuolloin viisivuotias äitini pakeni perheensä mukana lähimetsiin turvaan, kun suomalaisjoukot valtasivat Kemin takaisin lokakuussa 1944. Itse elokuvassa on näistä tapahtumista kuvattu vain maihinnousu Röyttään ja "Tornion taikayö".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti