Suomen maatalousmuseo Sarka

Sarka avautui Loimaalle jo 19 vuotta sitten, mutta vasta nyt tuli tyhy-retken yhteydessä paremmin perehdyttyä siihen.

Aulassa kuvitteellisen jokilaakson asutusta ja viljelyä vuodesta 1000 eKr. vuoteen 2000 jKr. esittävä pienoismallisarja johdattaa kohti päänäyttelyä.

Maatalouden aika kattaa saman ajanjakson kivikauden lopulta nykyhetkeen, ja kyllä, maatalouden historiasta voi kertoa kiinnostavasti! (Näyttelystä on myös digiversio.)

Kaski- vai peltoviljely? Eivät ne sulkeneet toisiaan pois vaan täydensivät.

Helppoa kuin heinänteko? Peltoheinä oli niittyheinää paksumpaa ja siksi työläämpää niittää, eikä kuivunut maassa, vaan se piti nostaa haasioille tai seipäille kuivumaan. Peltoheinä ja karjanjalostus mahdollistivat maidontuotannon nousun ja voinviennin tulolähteenä.

Karjatalous nosti tulotasoa, ja metsätalous se vasta kannattikin. Oli varaa hankkia posliiniastiasto ja kouluttaa lapset.

Harakkamyllyssä vain yläosa kääntyy tuulen mukaan, jauhinkivet ovat kiinteässä alaosassa. 

Myllytyyppejä, nappia painamalla niiden siivet sai pyörimään. Vasemmalla takana Kuralasta tuttu vesimylly.

Tarkastuskarjakko työmatkallaan.

Koneistuminen alkoi Fordin kehittämästä Fordsonista.

Turkulainen Kullervo ei mikään menestys valitettavasti ollut.

 Hengennostatusta sota-aikana.

Jälleenrakennusajan standardikeittiö, kalusteet Enson vuoden 1948 mallistoa.

Pientilojen ja maitolaitureiden kadonnut maailma...

Kävijä saattoi simulaattorissa kokeilla taitojaan leikkuupuimurin ohjaimissa.

Vaihtuvana näyttelynä oli käydessämme Sinun ruokasi ei ole sinun – Ruokakeskustelua nyt ja ennen.

Seuraavassa hallissa on esillä Viikin maatalousmuseon, osin jo Mustialan maamiesopiston kokoelmiin, perustuva esikoneellisen ajan työvälineitä esittelevä kokoelmanäyttely Ennen koneita. (Myös siitä on diginäyttely.)

Esinenumerot olivat suurimpia näkemiäni.

Mannisen rivikylvökone oli toimiva laite, vaikka toikin mieleen Kivisten ja Sorasten auton.

Kolmannessa hallissa oli aivan upouusi näyttely, On se kone!

Isoja koneita, ja isoja kuvia.

 Myös leikkitraktori oli normikokoa, mutta pienempiäkin löytyi.

Kohtaa kone -pisteessä esitellään vaihtuvasti jonkin toisen kokoelman objekteja, tässä Ideal-merkkinen traktori yksityiskokoelmasta.

Leikkuupuimuri (lähes) suoraan ajosta museoituna.

Salaojituksesta tulee aina mieleen miten uutiset salaojituksen lisääntymisestä kuohuttivat mieltäni pienenä. Miten moisen rikollisuuden (vrt. salakuljetus) annettiinkin noin rehottaa?

Harry Ferguson sen tiesi jo vuonna 1943.

Härpäke havainnollisti eri vetopelien tehokkuutta.

Simulaattorissa saattoi kokeilla omia traktorinajotaitojaan.

Suomen ensimmäinen lypsyrobotti oli viksu vekotin. Se tunnisti jokaisen lehmän, eikä lypsylle ollut asiaa kuin vähintään kuuden tunnin päästä edellisestä.

Peltomopo, akselileveys säädettävissä sarkojen mukaan. Käytetty hukkakauran poiskitkemiseen.

Ja kuuluuhan Saran alueeseen vielä rivi latoja ja riihi...

yksi Miina Äkkijyrkän lehmistä (Holy Calf)...

ja ilmeisesti ihan uusimpana leikkiipuimuri 2024.

.

Lättähatulla Naantaliin

Museojunalla on reissattu Uuteenkaupunkiin blogin postauksissa vuosina 2014 ja 2023. Eilen ajeltiin puolestaan kiskobussilla eli lättähatulla Naantaliin. Tässä Haapamäen museoveturiyhdistykselle kuuluva lättähattuletka saapumassa Turun päärautatieasemalle Naantalin suunnasta. Reitti ajettiin päivän aikana kolmasti edestakaisin Turusta käsin. Aamupäivän rankkasateen sotkettua suunnitelmat ehdimme vasta vimeiselle lähdölle.

Eipä muuta kuin kyytiin vihreille penkeille. Matkustajia riitti hyvin kaikkiin neljään vaunuun, ja kaikki mahtuivat kyytiin. Menolippu maksoi 7,50 €, menopaluu tuplaten, mutta me ajoimme reitin vain kertaalleen.

Olimme nousseet viimeiseen vaunuun, josta suunnan vaihduttua tuli siten ensimmäinen vaunu. Ja niin lähdettiin kohti  Naantalia. Naantalin rata avautui liikenteelle hieman yli 100 vuotta sitten, syksyllä 1923, mutta nykyisin sillä ei ole kaupallista liikennettä.

 Ohjaamossa ei kuulunut matkustajan oleskella.

Ainoa pysähdys oli Raision asemalla, keskellä Raision tehtaiden vaikuttavaa industriaalista maisemaa.

Ja kyllä Raisiosta mukaan tulijoita olikin. Kyytiin pääsi vain radan vierestä kapuamalla, asemalaituria ei ollut.

Uuteenkaupunkiin vievä rata on sähkäistetty, siksipä piuhat vielä tässä vaiheessa oikealla näkyvillä raiteilla.

 

Uudenkaupungin rata erkanee oikealle pian Raision jälkeen, joten tästedes köröteltiin aidolla Naantalin radalla (jolla maksiminopeus 50 km/h). Muutamilla vartioiduilla tasoristeyksillä pysähtymään joutuneet autoilijat kaivoivat kännykän esiin kuvatakseen sinisten kiskobussien harvinaisen näyn.

Varsin proosallisesti matka päättyi S-Market Tuulensuunkadun vierelle. Lättähattu aiheutti tilapäisen matkustajakuhinan tälle ei-olemassaolevalle liikennepaikalle. 

Naantalin asema purettiin 2006, vaan ehkäpä uudelleen suunnitteilla oleva lähijunaliikenne palauttaa raideliikenneyhteyden myös Naantaliin? 

Lopuksipa sitten vain kiitokset kyydistä Haapamäen rautatieharrastajille.

 

.

Sarjakuvaa maailmansodasta: toinenkin Korkeajännitys

Kävi ilmi, että maailmansota-aiheinen Korkkari oli ilmestynyt myös jo 2006, eli aika harvakseltaan näitä tulee.

Ensimmäinen kertomus on myös kirjan nimikkotarina eli Jytinää juoksuhaudoissa. Ylimielinen ja jalkaväkeä halveksiva kuninkaallisten lentojoukkojen (RFC, sillä RAF perustettiin vasta keväällä 1918) hävittäjä-ässä menettää muistinsa tultuaan ammutuksi. Vaan ei hätää, sankari pärjää mutaisissa juoksuhaudoissakin, vaikka joutuu omituisten juonenkäänteiden jälkeen melkein alasammutuksi karkurina. Ja toki kokemuksesta otetaan opiksi.

Vanha valokuva vie puolestaan Egyptiin, jossa vastassa Siinain-Palestiinan rintamalla on Johnny Turk, mutta vihollisena yhtä lailla pelkurimainen ja simputtava yksikön kessu. Aavikon Korkkarin tunnelmaa tapahtumien maisemasta johtuen, huipentuen taisteluun vihonviimeisen erämaalinnakkeen hallinnasta liki viimeiseen mieheen. 

Sturm-rynnäkköjoukot -tarinassa ollaan vuoden 1918 saksalaisten parissa. Kuten kaanoniin kuuluu, saksalaisia on aina sekä hyviä että pahoja, ja pahoilla tässä tapauksissa pääkallot ja sääriluut kypärissään, sodanjälkeisiä vapaajoukkoja (Freikorps) ennakoiden. Välienselvittelyhän se näiden kahden joukon välillä lopulta koittaa kaikenlaisten käänteiden jälkeen. (Nitpicker's note: ei, ei, ei, ei ollut Whippet tankkeja Cambrain taistelussa vielä, ja mikä helvetti on howitzer-kanuuna?!)

Legioonan petturissa ollaankin sitten Ranskan muukalaislegioonan parissa, ja vauhtia otetaan aina vuodesta 1910. Saksalainen (tietysti) legioonalainen jää kiinni varkaudesta ja pakenee aavikolle. Viisi vuotta myöhemmin käy ilmi, että ketale on elossa, ja organisoimassa aseapua Saksalta kapinallisille arbaiheimoille. Päähenkilö on maastaan pakenemaan joutunut irlantilaissyntyinen legioonalainen, ja kun tarina vielä kietoutuu Ranskaa palvelevan arabijohtajan lojaalisuuskriiseihin, on tuloksena hapuilevaa imperialismikritiikkiä. Vihonviimeinen erämaalinnake tuhotaan taas kerran, ja sakujen sukellusvenekin saa osansa.

Tämä oli kyllä paremmin piirretty kuin uuden uutukainen maailmansota-Korkkari. Kirjassa on parikin Kersantti Kiven pakinaa, tyypillisen kliseisiä luokkaa "aasien johtamat leijonat" jne.