Graalin malja ja yksisarvisen sarvi

Aiemmin on tainnut olla jo useamminkin puhetta tästä miehestä.

Hän on Rudolf II, Prahaa hallintokaupunkinaan pitänyt Saksan keisari, jonka kuriositeettikabinetti oli kaikista renessanssin kokoelmista loisteliain. Kaksi esinettä siellä oli kuitenkin ylitse muiden, molemmat nykyään Wienin keisarillisessa aarrekammiossa, niistä tässä enimmäisenä yksisarvisen sarvi.

Miksi sarvivalaan sarvi kasvaa kierteiseksi, en osaa sanoa. Se oli joka tapauksessa kuriositeettikabinettien kallein mahdollinen esine, ja kaikkien himoitsema. Tämän tiedetään tulleen vuonna 1540 Puolan kuninkaan Sigismund II Augustin (Katariina Jagellonican veljen) lahjana Rudolfin isoisälle, keisari Ferdinand I:lle.

Yksisarvisen sarvia oli toki muuallakin, ja kuka tietää miten iso populaatio maailmassa yksisarvisia olikaan, mutta toinen esine oli todella uniikki. Se ei ollut vähempää kuin alkuperäinen Graalin malja, johon Joosef Arimatialainen kokosi ristiinnaulitun Kristuksen veren sen vuodettua Longinuksen pistettyä Vapahtajan kylkeen haavan (myös keihäs kuuluu aarrekammion kokoelmiin).

Rudolf ja hänen aikalaisensa uskoivat että agaattivadin pohjan kuvioista saattoi lukea Kristuksen nimen.  Agaatista ja muista kovista kivilajeista hiotut esineet saavuttivat Rooman valtakunanssa korkean tason, mutta tämä ei sille nykytutkijoiden mukaan yllä, vaan sen ajatellaan olevan valmistettu Konstantinopolissa 300-luvulla jKr.

Sitä en sen sijaan tiedä, onko jäljellä se "espanjalaistyylinen miekka", jolla Rudolfilla oli tapana piirtää ympärilleen (lattiaan?) suojaava ympyrä, johon hän näiden kahden rakkaimman aarteensa kanssa vetäytyi turvaan maailman pahuudelta, hovijuonitteluilta ja salamurhahankkeilta.

Kuvainraastantaa

Viron uusi kansallismuseo avautui Tartossa syyskuussa, ja on saavuttanut suuren suosion, Suomestakin sinne on jo moni museoammattilainen ehtinyt tutustumismatkalle. Eilen tuli kuitenkin vastaan uutinen tarttolaistaiteilija Timo Tootsin multimediateos Reformaation herättämästä hälystä. Kaikenlaiset havainnollistavat härpäkkeet ovat museoissa kovassa huudossa ja tämä oli sellainen: nappia painamalla sai Neitsyt Mariaa esittävän kuvan hajoamaan sirpaleiksi. Mitä sopivin vertauskuva omasta mielestäni, sillä toisin kuin Suomessa, Virossa reformaatio sai voimakkaista ikonoklastisia piirteitä, mm. Tarton linnavuoren tuomiokirkon irtaimisto pantiin tuhannen päreiksi 1525.

Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa kertoi härpäkkeen loukkaavan virolaisia, joiden kansanuskossa Marialla on arvostettu asema. Muuan poliitikko kertoi sen loukkaavan myös venäläisvähemmistöä. Museon selittelyt siitä että tarkoitus oli kuvata reformaation aikaista "barbariaa" eivät enää auttaneet, vaan teoksen interaktiivinen osuus on nyt pois päältä, ja teos rikkoutuu ja eheytyy omia aikojaan.

Suomessa, kuten todettu, reformaatio eteni enimmäkseen rauhallisempaa ja väkivallattomampaa rataansa, sen jälkeen kun Kustaa Vaasa oli vapauttanut kirkot enimmistä arvoesineistään. Hylätyt pyhimykset poistettiin vaivihkaa, niitä pirstomatta. Kristus ja apostolit saivat jäädä paikoilleen. Pois pistetyt veistokset saivat rapistua omia aikojaan, ja sellaisina me ne nykyään näemme. Turun museokeskuksen kokoelmiin Turun linnan Sturen kirkossa kuuluu kuitenkin yllä olevassa kuvassa näkyvä kasvonsa menettänyt Pyhä Dominicus Liedon kirkosta. Menettikö Dominicus kasvonsa epätavallisen kuvainraastannan seurauksena? Emme tiedä, mutta hän saa edustaa reformaation ikonoklastista ulottuvuutta helmikuussa avautuvassa Valtapeliä - reformaatio Suomessa -näyttelyssä.

Turkulaisia brändejä

Vuonna 2004 tuntuvat brändit olleen ajan sana, sillä myös Turun maakuntamuseo (nyk. museokeskus), julkaisi aiheesta kirjan Sisua, siloa ja sinappia - merkkituotteita Turusta. Julkaisu oli pohjana samannimiselle näyttelylle  Turun linnassa 4.11.2004-13.3.2005.

Kirjan aloittaa Veikko Laakson suorastaan hengästyttävä katsaus Turun teollisuuslaitosten historiaan "manufaktuureista bioteknologiaan". Jos nimien ja vuosilukujen kavalkadista ei muuta mieleen jääkään, niin ainakin oivallus siitä miten täynnä tehtaita Turun ruutukaavakeskusta onkaan ollut - yksinpä vanhalla raatihuoneellakin hyrisi aikoinaan Juseliuksen paitatehdas. Monet tehdaskiinteistöt toki sellaisiksi vieläkin tunnistaa, nyttemmin jo toimistoiksi tai asunnoiksi muutettuina.

Kollegani Sanna Kupila tunnusti olleensa kirja-ajatuksen esittäjä, ja ehkäpä jo siitäkin syystä hänelle on langennut useamman artikkelin kirjoittajuus kuin muille, mutta mukana on myös muita museon tutkijoita, ja ulkopuolisiakin mm. Turun yliopistolta; iskusävelmistä Aurajoen rannalla on kirjoittanut elokuvakriitikko Tapani Maskula.

Sisu-pastilli, Xylitol-Jenkki, Jalostajan hernekeitto, Hesburger, Piltti-lastenruoat, Tunturi-mopedit, Surf, Omo ja muut Turun Saippuan tuotteet... paljon on Turussa tuotettu kaikkien suomalaisten tuntemia tuotteita.  Teollinen vallankumous alkoi täälläkin pienestä: ensimmäiset Ruutu-näkkileivät paistoi työmiehenvaimo Emma Kaisu pienessä leipomossaan Hämeenkadulla, ja Arvo Sakrelius kokosi ensimmäiset ASA-radiot keittiön pöydän ääressä.

Kirjan ilmestyessä oltiin Turussa menossa jälkiteolliseen aikaan, ja tuntuu että tähän kirjaan pääseminen oli monille tehtaille suorastaan kuolemansuudelma. Noina vuosina museon syliin kaatui useampikin suuri tehdaskokoelma: Turun Saippua, Asa/Finlux, Hellas/Leaf. Kahta jälkimmäistä olin itsekin käymässä läpi, ja varsinkin Finlux teki kylmäävän vaikutuksen: toimistopuolelta oli lähdetty kuin tsunamin uhkaamina, jonkun insinöörin työpöydällä oli jopa lasten kuvat jäljellä.

Viimeksi loppui kirjassa kuvatuista tuotteista Pukkilan kaakelilaattojen valmistus. Toisaalta kerran jo Ruotsiin muuttanutt Turun Sinappi on palannut Suomeen, joskaan ei Turkuun, ja monille turkulaisille Auran Sinappi on korvannut sen. Kovia kokenut telakkateollisuuskin porskuttaa taas lupaavasti. Ja mitä museon kätköihin päätyneisiin kokoelmiin tulee, niin esim. ASA-kokoelma on radioharrastajien jatkuvan kiinnostuksen kohde.