Tulppaaneja, sirppejä ja vasaroita

Rimakauhun voittamiseksi lienee Keski-Euroopan matkan raportointi jostain aloitettava, joten aloitetaan se ensimmäisestä kosketuksesta Prahaan sitten vuoden 1998 (ensimmäisen kerran kävin siellä jo 1984). Opastettu kierros toi  meidät Prahan linnan pohjoispuolelle, jossa jalkauduttiin.

Reitti vei kuninkaalliseen puistoon. Kukkaistutusten keskellä meille kerrottin että ko. puutarha oli ensimmäinen paikka Euroopassa, jossa kasvatettiin tulppaaneja.

Sattumoisin olen itsekin tullut tutustuneeksi tulppaanin vaiheisiin Euroopassa, mutta tuollaista tietoa en ollut ennen kuullutkaan. Usein mainitaan Augsburg, jossa (eläinensyklopediastaan tuttu) Konrad Gesner dokumentoi piirtämällä tulppaanin vuonna 1559, mutta taitaapa olla niin, että aika monessakin paikassa kerrotaan tätä tulppaanijuttua.

Puistossa sijaitsee myös vuosina 1567-1569 rakennettu pallopelien pelaamiseen tarkoitettu rakennus, myöhemmin maneeisna, tallina ja varastona toiminut, ja nyttemmin galleria- ja tapahtumatila.

Rakennuksen ulkoseinän renessanssiornamentiikka on toteutettu sgraffitotekniikalla, tässä siitä lähikuva.

450 vuotta seinäpinta ei suinkaan ole kestänyt. Edellinen restaurointi on vanhan vallan ajoilta, ja sisältää aikakauden symboliikkaa. Sirppiin ja vasaraan liitetty numero 5 viittasi  5-vuotissuunnitelmiin joita Tsekkoslovakian sosialistisessa tasavallassakin toteutettiin. Yhdessä ne muodostivat teollisuuden ja maatalouden allegorian.

Kuninkaallisessa puutarhassa on myös toinenkin renessanssiarkkitehtuurin luomus, hieman aiemmin eli vuosina 1538-60 valmistunut kesäpalatsi, jonka keisari Ferdinand I rakennutti puolisolleen Annalle. Siellä asti emme käyneet, mutta bongasin palatsin pienoismallin yhdestä Prahan linnan museoista.

Vaikka puolisoa kutsuttiin myös Anna Jagellonicaksi, ei hän ollut "meidän" Katariinallemme kovin läheistä sukua. Yhteinen isoisä heillä toki oli, Kasimir IV Jagiellon.

Arkeologia nyt 2016

Turun Maakuntamuseon ystävien arkeologian jaoston julkaisema Arkeologia nyt on ilmestynyt joskus useamminkin, mutta enää vain kerran vuodessa. Tämän vuoden numeron nappasin mukaani vuoden 2015 kenttätöiden esittelytilaisuudesta viime keväänä.

Liisa Mäkelän kertomus harrastelija-arkeologin urastaan yhdistettynä Juha Ruohosen kuvaukseen Ravattulan Ristimäen helminauhalöydöstä saa minut tässä ja nyt tunnustamaan että aikomukseni vielä tässä kuussa on kokeilla arkeologian harrastamista Ristimäen yleisökaivauksilla. Älkää tuomitko ennen kuin näette.

Sonja Hukantaival on kirjoittanut kansanuskon arkeologiasta, ja kahdesta löydöstä jotka sinänsä olivat minulle ennestään tuttuja, Turun tuomiokirkon sammakkoarkusta ja Gadolinin talon jäniksenluista. Mutta sitä en ollut tiennyt että sammakkoarkun on tulkittu olleen defensiivistä magiaa, vieläpä todella järeää: sen tarkoitus oli kimmota kirous takaisin noitaan ja jopa surmata tämä.

Kreetta Lesellin Tamperelaisten muinaismuistojen adoptointikäytönnön esittelyn jälkeen Esa Laukkanen kertoo ettei Kuhankuono, tuo seisemän pitäjän rajakivi, ilmeisesti aina ole ollut nykyisellä paikallaan.

Janne Rantanen kertoilee minulle taas kerran ennestään tuntemattomasta muinaiskohteesta, Mynämäen Vallaisten linnavuoresta. Paikasta on löytynyt merkkejä pajan toiminnatsa sekä rautakautista keramiikkaa, mutta selkeistä puolustusrakennelmia ei ole tavoitettu.

Loviisan vanhojen puutarhakasvien jäljillä on ollut Riikka Mustonen. Mutta mikä onkaan puutarhakasvi, sillä esim. nykyisin rikkaruohona tunnettua jauhosavikkaa on käytetty ravintokasvina jo esihistoriallisella ajalla.

Eva Gustavsson on kirjoittanut kajoamattomasta tutkimuksesta eli geofysikaalisesta prospektoinnista. Luulen ettei monikaan ole kuullut maavastusmittauksesta tai maatutkaluotauksesta, mutta kun mainitaan metallinilmaisimet, niin varmaan alkaa jo valjeta mistä on kysymys. Monet menetelmistä ovat toisiaan täydentäviä.

Pirkkalan Tursiannotkosta kirjoittaa siellä useina vuosina kaivanut Sami Raninen. Tursiannotkosta tunnetaan rautakautinen asuinpaikka, muttei minkäänlaista kalmistoa.

Lehden kannessa komeileva Ilari Aalto on kirjoittanut, kuten odottaa sopiikin, Aboa Vetuksen & Ars Novan kaivauslöydöistä vuosina 2012-2015 (monista voi lukea Ilarin blogista). Materiaalin koostumus on epäilemättä tyypillistä kaikelle kaupunkiarkeologialle: löydöistä 62 % on luita, 18 % rautaa ja loput muuta. Sirpaleina on sekä ikkuna- että juomalasia jo keskiajalta saakka eli mikään köyhä talo ei kyseessä ollut. Melkein jo käsitteeksi tulleiden kissan luurankojen lisäksi kaivauksissa löytyi myös ihmissormi - spekulaatioita sen alkuperästä tulee riittämään pitkään.

Örön linnakesaari

Örön linnakesaari siirtyi puolustusvoimilta metsähallitukselle viime vuoden alusta, ja on siis toista kesää avoinna matkailijoille. Me kävimme siellä lauantaina.

Kuten arvata saattaa, on saaristomatkailun uudesta kohteesta tullut hetkessä suosittu, ja vierasvenesatama oli täynnä nytkin.

Jo venerannassa oli muistoja saaren sotilaallisesta menneisyydestä: lähipuolustusasema sataman suojaamiseen.

Venäjän Itämeren laivasto kutsui linnakkeidensa telakoita "Martintelakoiksi", sellainen oli myös Örössä. Suomalaisille se oli "ÖKmo", Örön Korjaamo.

Tsaarinaikaiset rakennukset palvelevat edelleen, ruokala (oikealla) ravintolana, kasarmi (vasemmalla) hotellina. Saaren matkailukäytöä on kehitetty parissa vuodessa voimakkaasti.

Varuskunnan sydän vastakkaisesta suunnasta, vasemmalla esikuntana palvellut rakennus, taaempana vasemmalla ravintola ja oikealla hotelli.

Upseereiden asunnot ovat nekin matkailukäytössä. Niillä on hauskoja nimiä kuten Käärmemurju, Mekka jne.

Saaren erikoisuus ovat myös kivetyt tiet. Olipa täällä aikoinaan rautatiekin järeiden ammusten kuljetukseen, mutta se on purettu.

Omanlaisiansa ovat teiden nimetkin, varusmieshuumoria. Lyhyen Ikävän lisäksi on Pitkä Ikäväkin.

Saarella kerrotaan olevan "Suomen suurin keto", joka on palvellut mm. helikopterikenttänä ja varusmiesten jalkapallokenttänä.

Saaren luonto on nähtävyys sinänsä. Jätän siitä kertomisen asiaan paremmin kvalifioituneille. Tässä kuitenkin yksi harvinaisen lännenkylmänkukan kasvupaikka, ne oli aidattu kedolla erikseen.

Kukkien ja perhosten sijasta keskityn tähän militääripuoleen. Aukion suojaksi maahanlaskua vastaan oli rakennettu lähipuolustusasema juoksuhautoineen.

Saarelle on kiitettävästi pystytetty opastustauluja, jotka tasapuolisesti ottavat huomioon sekä sotahistorian että saaristoluonnon. Molemmat olivat esillä myös pienessä näyttelytilassa kasarmialueella.

 Näyttelyssä oli esillä ilmatorjuntatykki ZU-23-2 eli Sergei ampujineen.

Saaresta tuli ensimmäisen maailmansodan aikana osa Pietarin turvaksi rakennettua merilinnoitusjärjestelmää. Venäjä oli menettänyt Itämeren laivastonsa Tsushiman meritaistelussa 1905, joten uuden sodan syttyessä oli turvauduttava defensiiviseen strategiaan. Aiemmin saaristolaisten laidunsaarena käytetty Örö sai patterillisen 120 mm tykkejä, patterillisen 6 tuuman (152 mm) tykkejä sekä kuuluisimpana patterin järeitä 12 tuuman (305 mm) tykkejä mallia 305/52 O. Jokainen patteri sai vielä suojakseen 75 mm ilmatorjuntatykin.

Obuhovin terästehtaan valmistamia tykkejä oli saarella aikoinaan neljä, kahden ryhmissä. Puolet tykeistä vietiin ennen talvisotaa Viipurinlahden suojaksi. Jäljelle jääneistä parhaassa kunnossa on ykköstykki, tässä nähtynä aseman takaa.

Portaat ylös aseman katolle. Myös aseman sisälle pääsee oikealla olevasta ovesta, vaikka hieman jäi hämäräksi kuka ja milloin, meiltä jäi tällä kertaa väliin.

Tykkiä ja sen asemaan on kunnostettu vapaaehtoisvoimin jo vuosia. Ainakin ulkopinta on nyt hyvässä maalissa. Tykkimiesten suojana on vain "peltiä", venäläisten aikomus panssaroida tornit laivatykkien tavoin ei koskaan toteutunut.

Paikasta on hyvät näkymät saaristomerelle, myös 13 km päässä olevalle Bengtskärin majakalle, jonka torni näkyy kuvan keskellä. Örön patteri osallistuivat majakasta käytyyn taisteluun 26. heinäkuuta 1941.

Toinen tykeistä, kuten sanottu, vietiin pois jo vuosikymmeniä sitten.

Aseman takana oli kaikenlaista sen toimintaan ilmeisesti liittynyttä härpäkettä.

Toinen asema on hieman ensimmäisestä länteen. Kurkkasin sinnekin, nelostykki on jäljellä, mutta paikka ei varsinaisesti vaikuttanut kävijöille tarkoitetulta.

Patterin varaputkien tarina on mielenkiintoinen sekin. Niitä saatiin Ranskaan internoidusta venäläisestä taistelulaivasta kaikkiaan 8 kpl Ranskan lahjoittamina 1940. Laivan alunperin 12 tykistä kaappasivat matkalla saksalaiset 4 ja ne päätyivät osaksi Atlantin vallia, Guernseyn saarelle. Örössä on näitä 50 tonnia painavia varaputkia jäljellä kaksi, yksi kummankin tuliaseman läheisyydessä. Tämä on lähempänä parempikuntoisen tykin asemaa...

ja tämä lähellä suljettuna olevaa tuliasemaa.

Näiden valtavien aseiden liki puolitonnisia ammuksia oli saarella myös pari esillä, tässä yksi.

Takaisin venerantaan palatessa bongattiin vielä yksi lähipuolustusasema, jonka katolla nykyään voisi pysähtyä piknikille.

Bunkkeristatiirailukokemus toi mieleen edelliskesäisen Normandian-matkan, jolla oli nähty koko joukko toisen maailmansodan rannikkopuolustusasemia.

Sitten vain odoteltiin että m/s Kökar tuli laituriin ja päästiin paluumatkalle.

Matka Turusta kesti suuntaansa 4,5 tuntia eli yhteensä 9 tuntia, perillä oloon jäi vain 3 tuntia, kovin lyhyt aika, missä ehti vain kuunnella opastuksen ja hieman kierrellä. Vaihtoehtoisesti olisi voinut ottaa polkupyörät mukaan, skipata opastuksen ja kiertää vaikka koko saari siinä ajassa. Ja voisihan  tuonne yöpymäänkin mennä.

Örön linnakesaaren kotisivut.