keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Aatelismiehen nousu ja tuho

Laukon retkeltä tarttui kartanon kaupasta mukaan Liisa Lagerstamin kirja Laukon herra Gabriel Kurki (1630-1712). Teos perustuu hänen englanninkieliseen väitöskirjaansa vuodelta 2007, tämä painos on julkaistu Laukon nyt avautuessa yleisölle.

Gabriel Kurki (tai Kurck) syntyi keskelle Ruotsin suurvaltakautta ja aatelisvallan kulta-aikaa. Grand tourilla Euroopassa ja sotaretkellä Puolassa aristokraattisen kulttuurin normit omaksunut ja aseman vaatiman käytöksen hallinnut nuorukainen liikkui maanosan eliitin hoveissa, tapasi kuninkaita ja kuningattaria, itsensä Oliver Cromwellinkin. Diplomatia, taistelut ja kuninkaalliset juhlallisuudet olivat arkea, ja rauhan tultua Kurki kohosi Skaraborgin maaherraksi.

Kohtalon pyörä, aikakauden rakastamaa kielikuvaa käyttääkseni, jatkoi kuitenkin pyörimistään, ja Kurki joutui kokemaan katkeran vanhuuden, jossa kuolema oli vienyt perheen, vihamiehet viran, reduktio omaisuuden ja tuli polttanut rakkaan Laukon kartanon kirjastoineen. Jotain kuitenkin jäi, viimeisinä elinvuosina kirjoitetut muistelmat, jotka ovat olleet Lagerstamin päälähteenä.

Lagerstam täydentää elämäkerran kriittistä tarkastelua laajalla perehtyneisyydellään aikakauden kulttuurihistoriaan, ja tuloksena on ollut helposti luettava teos, jonka itsekin lukaisin jo hankintaviikonloppuna. En oikeastaan pidä itseäni elämäkertojen ystävänä, mutta Lagerstamin kirjassa oli paljon sitä antoisaa uppoutumista aikakauden tapoihin ja zeitgeistiin aivan yksityiskohtia myöten mitä kulttuurihistoria parhaimmillaan on. Jopa niin, että Suomen historian ankeimpana pitämäni vuosisata, 1600-luku, sai jo suorastaan inhimillisiä piirteitä.

Kirjassa on kohtullisen runsas kuvitus. Vaikka Gabriel Kurjesta on säilynyt muotokuva, kansikuvan mies on kuitenkin kirjettä kirjoittava upseeri Gerard ter Borchin maalauksesta.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Laukon kartano

Turun Historiallisen Yhdistyksen retki vei lauantaina Vesilahdelle, ja siellä vastikään matkailukohteeksi avautuneeseen Laukon kartanoon. Kartano viettää 600-vuotisjuhliaan, perustuen ensimmäiseen mainintaan asiakirjoissa. Rakennuskanta on huomattavasti nuorempaa: sisällissodassa punaiset polttivat kartanon rakennukset maan tasalle vuonna 1918, kostona vuosikymmen aikaisemmin tapahtuneista torpparihäädöistä. Nykyinen päärakennus on Rafael Haarlan 1930-luvulla rakennuttama.


Historiaa kartanolla on pitkältä ajalta, siihen perehdytti oppaana toiminut kartanon emäntä, historioitsija Liisa Lagerstam. Mutta kuten sanottu, kartanon nykyiset rakennukset ovat vasta sotienväliseltä ajalta, ja antiikkikokoelma vieläkin nuorempaa perua, sen on kerännyt kartanon edellinen isäntä, Juhani Lagestam.


Aseet ja varusteet ovat kartanon seinille omiaan.


Kartanon alue on ollut myös vuosia jatkuneen arkeologisen tutkimuksen kohteena, löytöinä mm. tuttuja kukkohanoja.


Alakertaa hallitsi renessanssi ja barokki, yläkerran pienempiä huoneita uudemmat ja kevyemmät tyylisuunnat.


Laukko on kuuluisa monistakin historian käänteistä. Itseni yllätti tieto että Lönnrot viimeisteli, ja päiväsi, Laukossa Kalevalan 2. ja lopullisen version. Laukkoon hänet oli tuonut kotiopettajan toimi.


Pihapiirissä on rakennuskannan vanhin osa, myöhäiskeskiaikainen kellari, johon myös tuli kurkattua.



Sateinen sää ei oikein innostanut käyskentelemään monien taideteosten kaunistama puistoa, saunarantaan kuitenkin talsimme katsomaan Pohdonsaarta, josta viime kesänä löydetty riipus sai mediassa ansaittua huomiota.


Korusta olikin jo muotoiltu kartanon kaupan myyntituote. Kauppa sijaitsi kansalaissodan tuhoilta säästyneessä ja vastikään restauroidussa suuressa hevostallissa.


Samassa tilassa oli myös suuri ravintola. Hintaan kuuluneessa lounaassa ei valittamista ollut. Harmi vain että koko viikon jatkuneiden terassikelien jälkeen lauantain sää oli mikä oli.


Laukon aukeamisesta yleisölle on uutisoitu mediassa laajalti, enkä epäile ettei kävijöitä tulisi riittämään.

Laukon kartanon kotisivut.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Varastettu kaunotar


Tämänkertainen kohde P.O. Welinin mustavalkoisena valokuvana vuodelta 1950 siitä syystä, ettei Turun museokeskuksen kokoelmiin kuulunut esine enää ole museon hallussa: miniatyyri varastettiin Turun linnasta lokakuussa 1963.

Miniatyyrin on signeerannut I. Friedrich vuonna 1833 ja se esittää ahvenanmaalaista Fredrika Charlotta Mörckiä (1796-1880), jonka värikkäät elämänvaiheet ovat kiehtoneet historioitsijoita ja romaanikirjailijoita. Venäläinen kenraali Demidoff vei tytön 13-vuotiaana Turkuun "vankeuteen", josta tämä vapautui vasta maaherra Knut von Troilin avulla. Naimisiin Fredrika ehti kolmesti. Avioliitto kauppias Berndt W. Tacklinin kanssa päättyi lyhyeen miehen kuoltua, ja liitto maaviskaali Johan Jacob Tudeerin kanssa eroon. Kolmannen liittonsa Fredrika solmi venäläisen Ivan Kunitzinin kanssa - miniatyyri on ajalta jolloin he asuivat Pietarissa. Leskeksi jäätyään Fredrika palasi Ahvenanmaalle jossa asui kuolemaansa saakka.

Sundin pitäjän paikallishistorian kirjoittajien lisäksi Fredrikan tarina on inspiroinut ainakin kahta romaanikirjailijaa: Eva Ljungberg julkaisi vuonna 1884 romaanin Romantiska öden (suom. Sorretun voitto, 1889), ja Ingunn Grönstrand vuonna 1949 romaanin Generalens fånge: en Ålandsflickas roman, molemmat siis keskittyen vankeuteen Turussa. Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan Turun museokeskuksen arkistossa on hänen käsinkirjoitettu elämäkertansa, kopio Karl August Bomanssonin muistiinpanoista.


Mutta missä on tuo jo yli viisikymmentä vuotta kateissa ollut miniatyyri? On vaikea uskoa sen tuhoutuneen. Tietääkö nykyinen omistaja edes että se joskus on kuulunut museon kokoelmiin?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...