Melkeinpä jokainen Pietariin matkustava suomalainen saa kuulla miten Palatsiaukiolla seisova Aleksanterin pylväs on suomalaista graniittia. Niin massiivinen kuin pylväs onkin, on se kuitenkin vain murunen kaikesta suomalaiskivestä, jota Venäjän pääkaupunkiin 1700-1800-luvuilla laivattiin.
Yrjö Kaukiainen on kirjoittanut ja SKS julkaissut aiheesta kirjan
Punaiset pilarit - Suomalainen graniitti tsaarien Pietarissa. Kaukiainen alustaa asiaa hallitsijoiden "mahtirakentamisen" historialla Versailles'sta alkaen. Venäjällä mahtirakentaminen saavutti aivan uudet mittasuhteet, vieläpä hyvin lyhyessä ajassa, rakennettiinhan koko Pietarin kaupunkikin aivan tyhjästä. Keisarilliset palatsit Pietarissa ja Moskovassa käydään lyhyesti läpi, ja kirjan lopussa on niistä myös listaus karttoineen. Yllättävää kyllä kaikkia ei ole toisen maailmansodan tuhojen jälkeen korjattu vaan raunioina on mm. Inkerinmaalla sijaitseva
Ropsunhovin palatsi.
Varsinaisesti Kaukiainen keskittyy kirjassaan kolmeen monumentaalisimpaan kivirakennuskohteeseen,
Vaskiratsastajana tunnetun patsaan jalustaan,
Iisakinkirkon pylväisiin ja jo mainittuun
Aleksanterin pylvääseen. Kaikien kolmen osalta niiden siirtäminen ja pystytys olivat insinööritaidon mestarinäytteitä, joista niiden toteuttajat laativat tapahtuman jälkeen kuvitetun julkaisun, ensinmainitun osalta
Marin Carburi ja kahden muun
Auguste de Montferrand.
Pietari Suuren ratsastajapatsaalle löytynyt graniittimöhkäle ei ollut Suomen puolelta, mutta kylläkin suomenkielisen Inkerinmaan Karjalan kannakseen kuuluvasta osasta, Lahden kylästä läheltä Pietaria. Paikallisten asukkaiden Ukkoskiveksi kutsuma 1500-tonninen siirtolohkare kaivettiin esiin, rullattin proomuun ja laivattiin Pietariin. Operaatio kesti kaikkiaan kaksi vuotta ja kiveä pidetään suurimpana kappaleena mitä ihmisvoimin on siirretty. Tämän kuten muidenkin monoliittien siirto olivat juhlavia tapauksia, joita todistamaan saapui niin yhteiskunnan kerma kuin tavallinen rahvas. Jo aikalaisia kiehtoi se miten tässä kyettiin muinaisen Egyptin tai Rooman veroisiin saavutuksiin, eikä mielenkiinto suurten järkäleiden siirtelyyn ole minnekään kadonnut, minkä todistaa pyramidien, Stonehengen tai Pääsiäissaarten patsaista tehtyjen kirjojen ja dokkareiden jatkuva virta yhä edelleen.
Pietarissa lohkaretta veisteltiin pienemmäksi (sen nykyiseksi painoksi arvioidaan 1250 tonnia), ja kesti vielä vuosia ennen kuin
Falconet'n veistämä Pietari I ratsuineen saatiin sen päälle. Itselleni veistoksella on sikäli henkilökohtaista merkitystä että kaukaisena vuonna 1989 (jolloin kaupunkikin vielä tunnettiin Leningradina) taidehistorian opintojen ekskursion osana jokainen mukana ollut esitteli jonkin kaupungin taidehistorialaisista kohteista, ja minulle lankesi Vaskiratsastaja. Sitä en valitettavasti muista minkä osan jalusta lyhyessä esitelmässäni sai.
Iisakin kirkon pylväät eivät yksittäisinä olleet saman kokoisia, mutta niitä oli sitäkin enemmän, kaikkiaan 112 kappaletta, kaikki Virolahden kallioperästä louhittuja. Viimeistely hiomalla ja kiillottamalla oli urakka sekin, mutta yksi kirjan puutteita on se, että Kaukiainen keskittyy vain louhimiseen, siirtoon ja pystytykseen. Hiomisesta mainitaan vain että sen apuna oli höyrykone, mutta tekniikasta olisi mielellään lukenut enemmänkin.
Kuuluisin monoliiteista oli kuitenkin Aleksanterin pylväs, jonka esikuvina olivat Rooman
Trajanuksen ja Pariisin
Place Vendômen pylväät. Sen siirtoon liittyi jo dramatiikkaa: Virolahden Pyterlahden rannassa luiskana käytetyt hirret katkesivat ja vähältä piti ettei monoliitti mulahtanut Suomenlahden rantaveteen. Neuvokkuudella ja paikalle marssitettujen sotamiesten lihasten avulla siitäkin selvittiin, ja pylvään saavuttua Pietariin sen pystytyksestä tuli jälleen niin seurapiiri- kuin koko kansan spektaakkeli. Kaukiainen kumoaa liki kaikissa matkaoppaissa toistetun myytin: pylväs ei ole vapaasti seisova vaan se muurattiin kiinni jalustaansa. Kenties myytin alkuna oli runoilija Puškinin sutkaus ettei hän tuulisena päivänä uskaltanut kulkea pylvään ohi.
 |
| Aleksanterin pylvään pystytys Pietarin palatsiaukiolla 30. elokuuta (v.l.) 1832. Kuva Auguste de Montferrandin teoksesta Plans et détails du monument consacré a la mémoire de l'Empereur Alexandre: ouvrage dédié a sa majesté l'Empereur Nicolas 1er. |
Pelkästään Virolahdelta on arvioitu Pietariin viedyn yli miljoona kuutiometriä graniittia. Iisakinkirkon ja Aleksanterin kunniaksi pystyteyt pylväät louhittiin Pyterlahden louhoksesta jonka koko tuotanto lienee jäänyt alle 15000 kuutiometrin. Valtaosa graniitista meni paljon arkisempiin kohteisiin: rakennusten kivijaloiksi, Nevan rannan pengerryksiin sekä myös Kronstadtin linnoitukseen. Tästä kivirakentamisesta ei vain julkaistu loisteliaasti kuvitettuja juhlakirjoja, joten ne jäävät Kaukiaisellakin vähemmälle.
 |
| Moika-joen rantamuuria kunnostetaan. Andrei Jefimovitš Martinovin muste- ja vesivärityö 1800-luvun alusta. |
Vaikka tämän valtaisan kivirakentamisen yksityiskohtiin ei mennäkään, on Kaukiaisella tilaisuus kumota kaksi muuta myyttiä: Pietaria ei rakennettu orjatyönä, vaan suuri osa rakentajista oli palkattuja työmiehiä. Kaupunkia ei myöskään rakennettu "suolle" (sekin sanonta taitaa periytyä Puškinilta?), vaan ohuen soistuneen kerroksen alla maaperä oli hyvinkin kantavaa.
Koska nyky-Pietarin valokuvat on poimittu Wikipediasta, vaikuttaa siltä ettei Kaukiainen itse ole käynyt Pietarissa, mutta Virolahdella kuitenkin. Aikoinaan monia Euroopan kruunupäitäkin paikalle houkutelleet louhokset ovat tätä nykyä melkoisen metsittyneitä. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi louhoksista on tehty 2007.
Yhteenvetona voi sanoa, että kirja keskittyy vain suurimpiin ja kuuluisimpiin graniittiprojekteihin ja sen ehdottomasti hienointa antia on runsas aikalaiskuvitus, erityisesti aiemmin mainituista muistojulkaisuista.
Tämä arvostelu on julkaistu myös
Agricolassa.
