Äijät piipparoi

Paljon kohua jo etukäteen herättäneeen metallinetsijäporukasta kertovan Menneisyyden metsästäjien neljäs jakso tuli Yle 1:stä tällä viikolla, mutta kaikki jaksot ovat olleet alusta lähtien katsottavissa Yle Areenassa. Itse sain ne jo kahlattua läpi, ja tässä vaikutelmia lyhyesti. Ensinnäkin ensimmäinen jakso antoi metallinetsinnästä turhankin ruusuisen kuvan: siinähän tehtiin koko tuotantokauden huikein löytö, kun Laukon kartanon mailta löydettiin ns. Laukon kotka - permiläinen muinaiskoru kaukaa Venäjältä, löytöpaikkana kaiken huipuksi Pohdon saari, jonne legenda sijoittaa kaksintaistelun Novgorodista tulleen samannimisen taistelijan ja paikallisen Matti Kurjen välillä. Eipä ihme, että koru on jo uustuotannossa ja myynnissä matkailukohteeksi vastikään avautuneessa kartanossa.

Aivan tällaisin löytöihin ei joka jaksossa sentään ylletä. Metallinetsin ei aina tavoita palastakaan kaivattua rautakautta, aarteista ja muinaislinnoista puhumattakaan, ja usein löytyy pelkkää roskaa. Arvolöydöt ovat valtaosin joko solkia tai kolikoita, jotka on kiitettävästi kontekstoitu, mm. piirtämällä ennallistukset siitä miten kulloinenkin solki on kantajansa pukuun liittynyt. Tässä lienee osansa ollut jaksojen lopussa mainitut (ja joskus itse sarjassakin esiintyvät) asiantuntijat, joiden joukossa oli useampikin fb-arkeologituttavani.

Metallinetsintäharrastus on puhuttanut museosceneä viime vuosina paljonkin, hyvässä ja pahassa. Itse en varsinaisesti ole asian kanssa joutunut tekemisiin, arkeologi kun en toimeltani ole, mutta muutaman kerran olen ollut mukana arvuuttelemassa kaikenlaisia museolle tuotuja savenharmaita metallinkappaleita - aarteita niistä ei ole löytynyt. Nähtäväksi jää siivittääkö sarja metallinetsintälaitteiden myyntiä keväällä, ja saako niitä syksyllä runsain mitain käytettynä, kun mitään pullonkorkkeja kummempaa ei olekaan löytynyt.

Mutta itse sarjaan palatakseni on sanottava että sehän on mitä hauskinta viihdettä. Ilmeisen hyvin toisensa tunteva miessakki "huispaa" pitkin syksyisiä sänkipeltoja, välillä metsiköissäkin kompuroiden. Touhutaan rööki suussa, kiroillaan, hölötetään ja vittuillaan toisilleen niin kuin vain hyvässä kaveriporukassa vain voi. Eipä sitä kuivakkailla arkeologian luennoilla tullut aikoinaan edes ajatelleeksi miten merovinkiaikainen rapusolki tai islamilainen dirhemi voi herkistää isommankin miehen kun sen omin käsin pellosta kaivaa.

Kuva: Yle

Fossa 4/2016

Laura Nissinin artikkeli käsittelee hänen väitöskirjaansa roomalaisesta unesta. Pointtina on että domusten isäntäväki arvosti rauhaa ja nukkumisjärjstelyjen yksityisyyttä, ja suosi erillisiä makuuhuoneita (cubiculum). Yöuni ei myöskään jakautunut esiteollisessa Euroopassa tunnettuun kahteen uneen joiden välissä oli hereilläoloaika, vaan roomalaiset nukkuivat yänsä yhteen menoon ja pitivät päivällä siestaa.  Tuohon kahteen uneen liittyen, se mainittiin myös tannoisessa 1700-lukuseminaarissa, jonka innoittamana hankin Nissinin artikkelissakin mainitun Roger Ekirchin kirjan At Day's Close.

Loput kaksi artikkelia ovat Eeva-Maria Viitasen kirjoittamia, ensimmäisenä ollaan kulttuurituristina Barcelonassa ja Marseillessa, jäkimmäisessä osallistujana TRAC:ssa ja RAC:ssa. Pysäyttävin maininta oli se, että "kana on alunperin viidakon lintu, joka levisi Eurooppaan vasta roomalaisajalla". Mitä ihmettä? Ovatko Asterixin kylän aamulla herättävä kukko ja maata kuopivat kanat siis anakronismi? Toisaalta Britanniasta on kanan luita rautakautisista konteksteista, mutta käyttö ravintona on ollut vähäistä roomalaisten saapumiseen saakka.

Suomen klassillisen arkeologian seuran (SKLAS) jäsenlehden Fossan kaikkia vanhoja jäljellä olevia numeroita oli taannoin saatavilla, joten hamstrasinpa minäkin niitä nipun itselleni. Seuran fb-sivuilla kysellään onko seuralle enää tarvetta huvenneen jäsenmäärän vuoksi. Toivottavasti, ovathan nämä Fossat hauskoja matkoja Välimeren maihin ja niiden historiaan.

Kuningaspari matkustaa

Elämäntapahistorioitsija Kaisa Kyläkoski on ehtinyt julkaista jo useammankin omakustanteen (niistä enemmän hänen blogissaan), mutta tämä on niistä ensimmäinen lukemani. Vuoden 2016 puolella ilmestynyt Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802 kertoo Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolfin ja kuningatar Fredrika Dorotean kiertomatkasta ympäri Ruotsin itäisiä maakuntia.

Koska aikakautta ei kirjassa paljon taustoiteta, niin kerrotaan tässä että matka sijoittui suurten eurooppalaisten sotien lyhyeen suvantokauteen, jolloin aseet  koko maanosassa olivat vaienneet keväällä 1802 solmitun Amiensin rauhan jälkeen. Sodat jatkuivat jo seuraavana vuonna, Suomen sota oli enää muutaman vuoden päässä, eikä jälkiviisas lukija pääse tunteesta että tässä eletään "ruotsalaisen Suomen" viimeisiä vuosia.

Kirjassa mennään siis suoraan asiaan, ja asiassa myös pysytään. Kuninkaallisen seurueen vaunut kolistelevat Suomen teitä Turusta Hämeenlinnaan, Helsinkiin, Porvooseen, Loviisaan, Mikkeliin, Kuopioon, Iisalmeen ja aina Ouluun saakka, josta reitti kääntyy takaisin etelään Pohjanlahden rannikkoa (Kokkola, Vaasa, Kristiinankaupunki) myöten. Satakunnan kautta Turkuun palattua käydään vielä kerran Helsingissä (ja Viaporissa), mistä kuningatar tekee retken itärajalle tapaamaan sisariaan Venäjän keisarinnaa ja Badenin prinsessaa.

Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna, Viipurista ja Sortavalasta puhumattakaan, olivat tuolloin itärajan takana. Kuningaspari kiertää lähes kaikki rajan länsipuolella olevat kaupungit, kuvauksista päätellen lähes katkemattomassa juhlahumussa. Väkijoukot hurraavat, herrat pokkuroivat ja 128 kunnialaukauksen sarjoja ammutaan niin tiuhaan että lukija alkaa huolestua armeijan ruutivarastojen ehtymisestä.

Kaisan tuntien uskon hänen käyneen läpi kaikki löydettävissä olleet kuvaukset matkan tapahtumissa, silti hänenkin on ajoittain tyydyttävä olettamuksiin vierailujen kulusta, ja jopa käytetystä reitistä. Vaikuttavaa on, miten keskellä pimeintä Savoa, Kuopiossa, maaherran rouva on rakennuttanut uusklassismin hengessä kahdeksan "alttaria" toivolle, rauhalle, oikeudelle jne, jokaisella alttarilla malja jossa erivärinen tuli (mitenhän se toteutettiin?), ja kustakin alttarista ilmestyy paikallinen lapsi ojentamaan kuningasparille kirsikkapuun oksan ym. Eloisimmat kuvaukset ovat luettavissa Oulusta, jossa käytettävissä ovat olleet kuuluisan Sara Wacklinin (tosin vasta paljon myöhemmin kirjoittamat) sarkastiset muistelmat kuninkaallisten kaupungissa herättämästä innostuksesta.

Jälkiviisauden nostalgia tuli jo mainittua, ja eritoten se nousee esiin kuninkaan kierrellessä isänsä vuosina 1788-90 käymän sodan taistelukenttiä Savossa, tai matkatessa Pohjanmaalla, jossa vain muutaman vuoden kuluessa käytäisiin Suomen sodan ratkaisevat taistelut.

Vaikka kirjassa ei painovirheitä ihan vilisemällä olekaan, olisi muutama oikolukukerta niin tekstin kuin lähdeluettelonkin osalta ollut vielä paikallaan. Ihmettelen mihin sisennyksinä lisätyt "Samaan aikaan toisaalla" -laajennukset katoavat pian alun jälkeen. Taitto (tekstin keskitys vasemmalle) ja kuvituksen mustavalkoisuus lienee omakustanteille ominaista. Kiitoksen arvoista on se, että joka luvussa on ote aikalaiskartasta kertomassa missä päin maata milloinkin mennään, se auttaa huomattavasti tarinan seuraamisessa.

Kirjan suurin anti on epäilemättä paikallishistoriallisissa kuvauksissa. Itseäni kiinnosti erityisesti kuvaus Turun Akatemiatalon vihkiäisistä. Rakennuksellahan on tunnetusti "kuninkaallinen lattia ja keisarillinen katto", ja kokonaan se valmistui 1817, mistä tänä vuonna siis tulee 200 vuotta asianmukaisine juhlanäyttelyineen.

Muistaakseni Kaisa jossain yhteydessä huomautti siitä ettei näitä Kustaa IV:n Suomen matkoja (tämähän ei ollut ainoa) juuri ole noteerattu, Ahvenkosken sillan maalausjupakkaa lukuun ottamatta. Liekö sitten sitä historian tuomiota? Kustaa IV oli kuitenkin se kuningas joka "menetti Suomen". Mukavampi on ollut muistella Adolf Fredrikiä Pehr Kalmin tuohikanootissa, tai Kustaa III:lle Turussa 1775 järjestettyä juhlavalaistusta, jota on pidetty koko vuosisadan valoisimpana iltana Turussa.