Kiertokävelyitä Turussa (2) Pohjola

Heti kesäkuun alussa oltiin taas, jo osin tutulla porukalla, Mikko Laaksosen opastamalla kierroksella, tällä kertaa Pohjolan kaupunginosassa, joka on saanut nimensä Turkuun kuuluneesta "pohjoisesta takamaasta". Nyt kokoonnuttiin Martinsillan grillin luona. Yrjänänkadun takana häämötti kadulle nimensä antanut Yrjänän tila, myös lasten työhuoneena aikoinaan toiminut, ja siten seudun vanhinta rakennuskantaa.

Louhenpolun puolelle kierrettyä avautui näkymä pariin vanhaan puutaloon, vasemmalla oleva 1800-luvulta...

oikeanpuoleinen 1920-luvulta (J.E. Arola, joka oli myös tuottelias kivitalojen suunnittelija).

1890-luvulle juontaa tämän Louhenkadun talon matalampi osa, korkeampi jatko on vuodelta 1935.

Bilmarkinkadun ja Pohjolankadun risteys. Raitietielinja 1 kävi täällä aikoinaan kääntymässä. Kadunvarren talot klassistisia 1920-luvun puutaloja.

Alex Nyströmin 1922 piirtämässä talossa päätyasunto on saanut kadun puolelle kahden ikkunan sijasta yhden leveämmän, olihan sillä päätyseinällä lisäksi kaksi ikkunaa.

Länteen jatkettaessa nämä Pohjolankadun pohjoispuolen talon ajoittuvat jo 1910-luvun alkuun.

Tämä Pähkinämäenkadun varrelta löytyvä asunnoiksi kunnostettu tiilinen piharakennus herättää ohikulkiessa aina huomiota.

Pohjola oli siis vanhastaan kaupungin aluetta, eikä sinne sallittu syntyä viereisen Raunistulan kaltaista hallitsematonta esikaupunkiasutusta. Mutta kaupunki loppui aikoinaan Pähkinänmäenkadun päässä poikittain kulkevaan Räntämäenkatuun, ja ylhäällä kallioilla olevat talot olivatkin jo Kähärin esikaupunkia, joskus myös osaksi Raunistulaa luettua, mukaan lukien tulitikkutehtaan ympärille muodostunut Tikkumäki.

Kävelimme aluetta pitkittäin halkovaa Kähärintietä, jonka varrelta löytyy mm. tämä 1880-luvun punainen puutalo...

tai tämä 1868 rakennettu keltainen puutalo; asumaton, mutta kunnossa pidetty.

Kunnon esikaupunkiväylän tavoin Kähärintiekin mutkittelee hieman. Kuulimme myös että Suomen suurista kaupungeista Turussa on parhaiten säilyneet esikaupunkialueet.

Kähärintien länsipäässä on Kähärin koulu, valmistunut 1909, suunnitteljaksi mainitaan muuan opettaja Hänninen.

Tässä vaiheessa sade pakotti istahtamaan hetkeksi korttelikapakka Bar Semaforiin (alkujaan osuusliike Tarmolan kauppa) Juhannuskadulla. Matka jatkui sen jälkeen jo takaisinpäin pitkin Köydenpunojankatua, Juhannuskukkulan ammattikoulun pihalla poiketen, ja edelleen Köydenpunojankatu 3-7 puutalojen pihalle pysähtyen. 

J.E. Hinderssonin suunnittelemat talot valmistuivat 1920-21, ja ne olivat Turun kaupungin ensimmäiset vuokratalot, "Turun kaupungin halpahintaiset asuinrakennukset", myös nimella Punatalot tai Hennala tunnetut, ilmeisesti vähävaraisten asukkaidensa poliittisia kantoja heijastellen.

Kierros päättyi Niklaksenkadulle. Kuvan talo rakennettu 1923, arkkitehtina Alexander Nyström.

Paikasta avautui myös näkymä Köydenpunojankaaren takana avautuvaan rakennettuun maisemaan. Kun tarkkaan katsoo, niin rappukäytävien ulkoseinissä on kunnioitettu alueen rautatiehistoriaa.

Köydenpunojankadulla oli aika mylläys käynnissä, sen liikenne tullaan ohjaamaan Köydenpunojankaaren kautta, ei enää Pohjolan puutaloalueen läpi.

Kiertokävelyitä Turussa (1) Linnanfältti

Jo toukokuussa tehtiin Mikko Laaksosen opastamana arkkitehtuurikävely Linnanfältille, jossa myös Turun museokeskuksen toimitilat vielä toistaiseksi sijaitsevat. Aloitettiin uudemmasta päästä, viime vuosien aikana rakennetuista puukerrostaloista. Mukaan tullut paikallinen kertoi materiaalin huomioidun huonekohtaisissa sprinklereissa. Talojen välistä häämöttää Linnankadun varren autiona oleva empirepuutalo.

Piippunäkymiä Fleminginkadulta. Vasemmalla oleva talo airbnb-käytössä, oikealla taas saman omistajan viime vuoden keväällä tulipalosta kärsinyt 1800-luvun puutalo.

 

Sähköraitiovaunuja varten rakennetut hallit ulottuvat Amiraalistonkadulta Linnankadulle, tässä näkymä edellä mainitulta puolelta. Näkyy hieman heikosti, mutta menneisyyttä on muistettu upottamalla asfalttiin kivestä tehtyjä raidepareja hallin ovelta kadulle.

Komeimpia Linnanfältin kohteita on tämä Työväen As Oy Soma Amiraalistonkadun ja Mittarinkadun kulmauksessa.

Näkymä ylös Mittarinkatua, jossa uusi yhdistyy vanhaan.

Näkymä Mittarinkatua alaspäin. Kolmikerroksinen klassisistinen kivitalo 1920-luvun lopusta rakennettiin ehkä kiertämään määräystä ettei tontin rajalle saanut rakentaa (puurakennusta). Vieressä oleva matalampi rakennus on samalta ajalta, ja sen katutason kerroksessa toimi pieni kahvila-myymälä kun 1997 siirsimme kokoelmia edellä mainittuun ratikkahalliin. Nyt on taas uusi muutto edessä.

Mittarinkadun modernismia. As Oy Malminahde (1963) oikealla sulautuu myöhemmin rakennettuun As Oy Mittarinahteeseen (1964-65) vasemmalla. Kummankin julkisivu pellitetty myöhemmin.

As Oy Malminrinne on vuodelta 1962. Kuulimme tässä vaiheessa, miten, yleisesti ottaen, puutalot muuttuivat aikoinaan kerrostaloiksi rakennusliikkeiden ostellessa vailla mukavuuksia olleet talot antamalla omistajille osakkeen uudesta talosta. Sinänsä hyvä diili, kun kaupan päälle saattoi tulla pari sijoitusasuntoakin.

Käväistiin myös entisen merenkulkuoppilaitoksen pihalla. Vuonna 1967 valmistunut talo jo ollut jo vuosikymmenen tyhjilllään, ja sen kohtalosta kiistellään hallinto-oikeudessa. Viereistä Juhana herttuan koulua uhkaa purkaminen, sekin on ollut jo tovin tyhjillään.

Topeliuksen koulun puu- ja kivirakennuksia Malminkadun ja Pakkarinkadun kulmassa. 1900-luvun alussa rakennettu Pakkarin koulu nimettiin uudelleen 1928, kun joukko turkulaiskouluja nimettiin Suomen suurmiesten mukaan.

Yllätyin mieluisasti, kun Tallimäenkentän päiväkodin seinässä oli muistettu seudun historiaa kolerahautausmaana. Toisin kuin Itäharjun vastaavan, ei tästä ole säilynyt mitään maan pinnalla.

Sitäpä en ollut ennen hoksannut että tämä Malminkatu 2:n 8 asuintalon ja keskellä olevan talousrakennuksen ryhmä muistuttaa eräällä tapaa Piispankadun ns. Rettigin vapriikitalojen asetelmaa.

Pakkarinkatua alas palatessa piipahdettiin vielä Turun Työväen As Oy Raikkaan pihapiirin turisemaan paikallisten kanssa. Hyvin voi uskoa, että alkuperäisten hellahuoneiden maailmassa elämää elettiin näissä pihapiireissä, kuten 1900-luvun alkuun sijoittuva romaani kuvasi.

 

Haikeaksi lopuksi vain hieman alempaa Pakkarinkadulta tämä purkamistaan odottava As Oy Turun Veistämöntorin talo vuodelta 1976.

Puretaanko 1970-luvun arkkitehtuuria turhankin surutta, siitä on viime aikoina paljon keskusteltu.

Sarjakuvaa maailmansodasta: Korkeajännitys

Wiklundin S-marketin lehtihyllystä tarttui mukaan Korkeajännitys-lehden ensimmäiselle maailmansodalle omistettu teemanumero, ei sentään aivan ainutlaatuinen, koska jo vuonna 2006 näyttää ilmestyneen ensimmäinen vastaava, Jytinää juoksuhaudoissa.Tämän uusimman nimi on Kauhujen kamara. Piirrostyyli on niin köpöä kuin se aina Korkkareissa on, joten ei siitä sen enempää, mennään itse tarinoihin. 

Viimeinen kukko kertoo australialaisesta jalkapallojoukkueesta, jonka kapteeni värväytyy heti sodan sytyttyä, ja koko joukkue lähtee mukaan. Tie vie Gallipoliin ja sieltä länsirintamalle, jopa Fromellesin taistelu 1916 mainiten (taistelu oli Australian historian verisin, ja kaatuneita on löydetty ja tunnistettu vielä vuosisata myöhemmin). Jalisjoukkue kaatuu taisteluissa yksi kerrallaan, ja syyllisyyttä kantava kapteeni kerää taskuunsa hylsyjä muistoksi jokaisesta. Mutta kuka jää lopulta jäljelle palaamaan pubiin josta lähdettiin?

Välissä Kersantti Kivi mainostaa Netflixin maailmansotadokkaria, jonka jälkeen vuorossa on Kuraa ja kurjuutta. Brittien taistelulähetti eksyy ei-kenenkään-maalla 1917, jää rehdin sakun vangiksi, pakenee takaisin omille linjoille samaan aikaan kun rehdin sakun lentäjäveli käy viimeisen taistelunsa. Kaikki oppivat tästä jotain. Heittämällä kirjan hölmöin tarina.

Nimikkotarinassa Kauhujen kamara mennään minä-muodossa kerrottuna horror genren puolelle. Ei-kenenkään-maalta haavoittunutta kaveriaan hakemaan lähtenyt sotilas päätyy kolmen sotilaskarkurin asuttamaan luolaan. Tarinan nimen kaksoismerkitys paljastuu, kun käy ilmi että käpykaartilaiset ovatkin kannibaaleja. Haavoittunut kaveri silputaan sapuskaksi, joten väkivaltaa kaihtaneen sankarin on tartuttava aseisiin pelastautuakseen omille linjoille. Rintamien välinen maasto oli oikeastikin kaamea paikka mädäntyvine ruumiineen, mutta sen kuvaamisen sijasta tarjoiltiin tämä makaaberi tarina.

Tarinassa Perhe sodassa sota on päättynyt, mutta samalle rintamakaistalle osuneet sisarukset joutuvat etsimään viime hetkillä vangeiksi joutuneita veljeään ja isäänsä ilkeän sakun hallitsemalta vankileiriltä, eikä laukaustenvaihdotta selvitä, eivätkä selviä hengissä kaikki perheenjäsenetkään. Kaikkien "sodan turhuus ja mielettömyys" -teemojen jälkeen tämä päättyy emme-unohda-koskaan Remembrance Day -henkisesti kotikylän kirkkomaalle nykyhetken Englannissa.

Lisää huonosti piirretty maailmansotasarjakuvaa blogin arkistossa.