maanantai 12. toukokuuta 2014

Meri- ja muutakin arkeologiaa Sardiniassa 1949


Mielessä on jo pitkään ollut tutustua Göran Schildtin kirjoihin, jotka kertovat hänen purjehduksistaan purjevene Daphnella. Viikonloppuna tarttui kirjastosta mukaan 1962 ilmestynyt suomennos Daphne kuudessatoista maassa, joka on kooste siihen asti ilmestyneistä niteistä. Teksti on juuri niin hykerryttävää kuin olin odottanutkin: klassisen koulutuksen saanut kirjailija fiilistelee ympäri Välimerta ja Niilin vartta aina Sudaniin saakka, aikana (1947-60) jolloin Välimeren rantojen massaturismi oli vasta tulevaisuutta. Raunioromantiikkaa ja etnografista eksotiikkaa siis riittää, vailla nykyisen ekstreemimatkailun matojensyöntikokemuksia.

Miten paljon ajat muutoinkin ovat muuttuneet, käy hätkähdyttävästi ilmi Schildtin ja kumppaneiden vierailusta Sardinian länsirannikolla sijaitsevan antiikinaikaisen Tharroksen raunioilla heinäkuussa 1949. Suurin osa kaupunkia oli myöhemmin keskiajalla vajonnut meren pohjaan. Daphnen väki tajusi sen veneen kölin otettua kiinni vedenalaisen rakennuksen seinään:
Ei ollut vaikeata venettä sopivasti kallistamalla päästä irti muurinharjalta, mutta koska ympärillämme oli toisia taloja, kokonaisia kortteleita, päätin jäädä veneen alle. Vesiharukseen tarrautuneena kuin alaslaskettu keulakuva, sukellusnaamarin hengitysputki vedenpinnan yläpuolella annoin merkkejä Monalle, joka hoiteli mooottoria ja peräsintä. Tällä tavoin kuljimme pitkin Tharroksen suorakulmaisia katuja, missä oli pehmeitä varjoja talorivien reunustoilla, missä jättiläissimpukoita ammotti katuojissa ja  missä olin talojen tyhjien porttikäytävien kautta melkein näkevinäni ja tuntevinani mykkien, meriruohojen peittämien ihmisten arvoituksellisen läsnäolon. Vihdoin tulimme avarampiin satamakortteleihin, missä rantakatujen varsilla oli suuria varastorakennuksia. Eräässä varastossa häämötti kokonainen rykelmä mahakkaita astioita, joissa oli korkeat kaarevat kädensijat. Meidän teki kovin mielemme pujottaa koukku tällaiseen kädensijaan: pysäytimme moottorin, varasimme köyden ja jonkin aikaa yritettyäni sainkin sen osumaan. Metrin korkuinen ehjä amfora irtautui pohjamudasta ja kohosi ylös kokonaisen levä- ja simpukkametsän peittämänä. Se seisoo nyt kotonani muistona mielikuvituksellisesta uponneesta kaupungista.
Maihin ehdittyä reipas meininki jatkuu paikallisten yksityiskokoelmien kartuttajien seurassa.
Harrastelija-arkeologilla oli kuokkia ja lapioita, ja pian mekin löysimme pienen lyijyarkun, jossa pieni lapsi oli haudattu kaksituhatta vuotta sitten. Hiustenjätteet osoittivat, missä pää oli ollut, ja sieltä löysimme myös roomalaisen rahan, joka oli kätketty pikku kallon suuhun lauttamaksuksi Kharonille.
Amforoita Välimeren pohjassa todella riittää (kuva Portoferraoin arkeologisesta museosta Elbalta), mutta epäilen, että kalmiston kaivaminen muitta mutkitta tuskin Italian nykyisen muinaismuistolain puolesta kävisi noin vain päinsä.

Daphne rakennettiin Turun veneveistämöllä vuonna 1935 ja on nyt entisöitynä synnyinkaupungissaan Turussa, Forum Marinumin samanimisessä kahvilassa.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...