Päämajamuseo

Suomena armeijan päämaja toi Mikkelissä vuosina 1939-40 ja 1941-44. Päämajamuseo juontaa juurensa vuoteen 1974, jolloin Mannerheimin työhuone avautui yleisölle. Sittemmin museo on useampaan otteeseen laajentunut ja toimii yhdessä Sodan ja rauhan keskus Muistin kanssa.

Suomen sodan ajan johto.

Päämajan operatiivisen osaston maavoimatoimiston karttahuone toi mieleen Lontoon vastaavan, josta tosin johdettiin sotatoimia ympäri maailman, täällä vain Suomen itärajalla.

Johtamisessa viestiaselajilla on keskeinen tehtävä. Päämajan tietoliikennettä palveli viestikeskus Lokki läheisen Naisvuoren uumenissa. 

Salakirjoitus oli viestinnässä välttämätöntä.

Kaikkein pyhin näyttelyssä on toki marsalkka Mannerheimin työhuone.

En nyt rohkene sanoa että tämä oli toiseksi pyhin, mutta...

.

Sodan ja rauhan keskus Muisti

Muisti toimii samassa entisessä koulurakennuksessa kuin aikoinaan Suomen armeijan päämaja ja nykyään Päämajamuseo. Näyttelyt limittyvät toisiinsa, mutta tässä postauksessa vain Muistin näyttelystä.

Vierailun aluksi toimitusjohtaja Olli-Pekka Leskinen esitteli Muistin toimintaideaa ja syntyvaiheita. Keskus avautui yleisölle vuoden 2021 kesällä.

Koska Muisti on pääosin virtuaalinen elämys, eivät valokuvat tee sille oikeutta, mutta muutama kuva tähän kuitenkin.

Tarinoitaan kertoivat elävöitettynä suomalaiset piiasta presidenttiin, niin sotilaat kuin siviilit, kuten Muistin idea on.

Taisteluihin olisi saanut tuntumaa VR-laseilla, mutta itsellä on niistä sen verran pyörryttäviä kokemuksia että jätin muille.

Toisen maailmansodan väestötappiot havainnollistettuina. Neuvostoliitto ja Kiina johtavat kirkkaasti.

 

Kosketusnäytöt olivat suuria ja helppokäyttöisiä.

Aivan esineetön ei Muistinkaan näyttely ollut. Puvut ovat lainassa muista museoista, omia kokoelmia ei keskuksella ole.

Evakkokuorma ja -kertomuksia.

Evakkoon joutuivat kanatkin.

Sanapilvi kenttäpostissa kulloisinakin sotavuosina eniten puhuttaneista asioista. Kenttäpostia kuljetettiin kerrassaan miljardi lähetystä.

Sotaa kuvina.

Sodasta rauhaan.

Pömpeleissä saattoi syventyä eri aiheisiin sodanjälkeisessä maailmassa.

Näyttelyn loppuunhan pitää keksiä aina jotain hauskaa. Muistissa sai kuvauttaa pärstänsä muiden kävijöiden joukkoon.

.

Haaparantaa, ja Tornionjokilaaksoa ensimmäisessä maailmansodassa.

Haaparannan kiertoajelulla kohdattiin taas vaihteeksi paikkakunnan suurnainen, Mia Green, joka dokumentoi rajakaupunkien oloja varsinkin ensimmäisen maailmansodan aikana.

Muutoin Haaparantaa katseltiin bussin ikkunasta, ja tässä pari tarinan kannalta olennaista kuvaa, ensin rautatieasema, nykyisiin liikennemääriin nähden varsin massiiviseksi rakennettu, koska valmistui ensimmäisen maailmansodan kasvaneen rajaliikenteen aikana...

ja sitten Haaparannan kaupunginhotelli Gulassibaroni-ravintoloineen.

Ja miksi nostaa nämä esiin? Turun historiallisen yhdistyksen matkoihin kuuluvat olennaisena osana jäsenten ajomatkojen aikana esittämät luennot, ja omani käsitteli tällä kertaa Tornionjokilaaksoa ensimmäisen maailmansodan aikana. Itse Tornion kohtaloista löytyy hyvä Wikipedia-artikkeli, ja vähemmän tunnetttua keskusvaltojen sotavankien pakoa on käsitelty Matti Lackmanin kirjassa Sotavankien pako Muurmanni ratatyömaalta 1915-1918.

Ja jottei jäisi kokonaan unholaan mainittu esitelmä, laitan sen tähän kaikkien halullisten ja haluttomien luettavaksi.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, ja varsinkin vielä Turkin liityttyä mukaan syksyllä 1914 Venäjä joutui eristykseen läntisistä liittolaisistaan Englannista ja Ranskasta. Sota katkaisi myös yhteydet Itämeren ja Pohjanlahden yli Ruotsiin.

Tuhansien keskusvaltojen alueella olleiden ympärysvaltojen kansalaisten oli palattava kotiinsa, samoin Venäjällä oleskelleiden Saksan ja Itä-valta-Unkarin kansalaisten oli palattava kotimaihinsa. Myös sodan yllättämät muiden maiden kansalaiset pakkautuivat Tornioon, jonne syntyi todellinen pakolaiskriisi. Eri puolilta maailmaa olevat ihmiset yrittivät ylittää rajan, ja myivät omaisuuttaan saadakseen matkan maksetuksi.

Rajan ylitti joukko kuuluisuuksia kuninkaallisia myöten, mm. Venäjän leskikeisarinna Mario Fjodorovna, Nikolai II:n äiti ja syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar, joka palasi Venäjälle synnyinmaastaan Tanskasta. Muita palaajia olivat oopperalaulaja Fjodor Saljapin, sekä ruhtinas Felix Jusupov, joka tunnetaan parhaiten myöhemmästä osallistumisestaan Rasputinin murhaan.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuorossa olivat Venäjän opposition jäsenet, kuuluisimpana saksalaisilta ilmaisen kyydin saanut Vladimir Lenin seurueineen. Kuvausten mukaan bolsevikit lankesivat Tornion puolelle päästyään polvilleen suutelemaan Venäjän maaperää. Vallankumous aiheutti virran myös toiseen suuntaan, ja mm. ballerina Matilda Ksesinskaja matkusti Tornion kautta Ranskan Rivieralle. Hänen palatsinsa Pietarissa jäikin bolsevikkipuolueen päämajaksi muutaman kuukauden ajaksi keväällä 1917. Syyskuussa Venäjälle matkasi lehtimies John Reed, jonka reportaasi ”10 päivääjotka järisyttivät maailmaa” oli myöhemmin pohjana Hollywood-elokuvalle ”Punaiset”. Paluumatkallaan Reed sitten joutuikin Turussa Brinkkalan talon poliisiaseman putkaan, mutta tämä menee jo ohi aiheesta.

Punaisen ristin välityksellä saatiin kesällä 1915 aloitettua raajarikoksi ammuttujen, sokeutuneiden tai muuten taistelukykynsä menettäneiden sotavankien vaihto. Kuljetukset jatkuivat tammikuulle 1918 asti, ja kotimaihinsa palasi kaikkiaan 63463 sotainvalidia, näistä hieman alle 38000 venäläisiä loput keskusvaltojen sotilaita, mukaan lukien 453 turkkilaista. Kaikki pahoin haavoittuneet eivät matkaa kestäneet, ja sille menehtyneistä keskusvaltojen sotilaat haudattiin Haaparantaan, venäläiset Tornion puolelle.

Tämä ihmisten, tavaroiden ja postilähetysten valtava kasvu aiheutti myös tilapäisiä liikennejärjestelyjä. Sodan syttyessä rautatien linjaus ulottui Ruotsin puolella Tornion pohjoispuolella olevaan Ruotsin Karunkiin. Vain parissa kuukaudessa Suomen puolella rakennettiin routaiselle maalle rautatielinja Torniosta Suomen Karunkiin. Joen yli menevä jäätie yhdisti asemat, se ylitettiin siis jalan tai hevosilla. Toukokuussa 1915 liikenne oli lopetettava maan alkaessa sulaa, mutta kesään mennessä ruotsalaiset olivat jatkaneet omaa rataansa Haaparannalle.

Tässä täytyy muistaa, että Tornion kaupunki sijaitsee joen länsipuolella, ja päävirran yli ei kulkenut siltaa. Ylimeno hoitui veneillä ja höyrylautalla, eli meille turkulaisille tutummin jollain förin tapaisella. Jäätyminen ja jäidenlähtö katkaisi siis yhteyden keväisin ja syksyisin.

Joen ylittävää rautatieyhteyttä alettiin sodan aikana jo rakentaa, mutta se valmistui vasta 1919. Talvella 1916-17 jään yli rakennettiin kuitenkin tilapäinen rata, jota myöten leskikeisarinnan Ruotsin puolelle jäänyt yksityisjuna siirrettiin Venäjän rataverkon puolelle, sen pyörästö oli ilmeisesti säädettävissä tai vaihdettavissa.

Myös posti Venäjälle ja sieltä länteen kulki Tornion kautta, ja sitä alkoi kasautua molemmin puolin rajaa. Tilanteen parantamiseksi rakennettiin joen yli Alatornion kautta 1300 metriä pitkä ilmarata. Joen yllä tästä hirsitornien varassa kulkevasta radasta oli 300 metriä, ja siinä liikkui 45 kuljetuskoria 17 metrin korkeudessa. Radalla ehdittiin kuljettaa kaikkiaan 27,7 miljoonaa postipakettia ennen kuin suurin piirtein samalla kohtaa kulkeva rautatiesilta korvasi sen 1919.

Vaikka Jäämeren saattueet ovat tutumpia toisesta maailmansodasta, niin myös ensimmäisessä maailmansodassa länsivallat yrittivät avustaa liittolaistaan materiaalisesti. Tätä hankaloitti se, että Arkangelin satama sijaitsi Vienanmeren pohjukassa ja oli jäiden saartama suuren osan vuotta. Jäämeren rannalla oleva Kuolanvuono pysyi sulana ympäri vuoden, mutta siellä sijaitsevaan Murmanskiin alettiin vasta sodan aikana rakentaa rautatietä.

Asiaa hankaloitti vielä se, että Ruotsi kielsi sotatarvikkeiden läpikulun alueensa kautta vuoden 1915 alussa. Norja sen sijaan ilmoitti harjoittavansa ”hyväntahtoista puolueettomuutta”, joten sen alueen kautta kuljetukset olivat mahdollisia, tämä tarkoitti Skibotnin ja ja Kirkkoniemen (Kirkenes) satamia, Edellisestä reitti johti Tornionjokivartta Tornioon, jälkimmäisestä Ivalon kautta Rovaniemelle. Kirkkoniemen kautta tuotiin talvella 1916 Rovaniemelle kaikkiaan 1300 tonnia puuvillaa Suomen tekstiiliteollisuuden tarpeisiin.

Toiminimi Karl Boström teki tarjouksen rahdinkuljetuksesta Tornionjokivarren reitillä, ja kuljetukset alkoivat talvella 1916. Kelirikko tuli kuitenkin sinä keväänä tavallista aikaisin, ja katkaisi yhteyden Norjan rajan ja Enontekiön kunnassa sijaitsevan Palojoensuun välillä. Tällä osuudella ei ollut ensinkään maantietä, vaan kuljetukset olivat mahdollisia vain rekikelillä talvitiellä. Suuri määrä materiaalia jäi mm. Kilpisjärvelle, ja aktivistit käyttivät tilaisuutta hyväkseen, kun neljän jääkärin muodostama komennuskunta kävi räjäyttämässä etapille varastoidut ammukset.

Kun rahdinajo taas seuraavana talvena alkoi, sitä vastaan hyökättiin biologisin asein. Ruotsalaissyntyisen paroni Otto Karl von Rosenin toimesta Saksasta saatiin sokeripaloja, joiden sisällä olevissa lasiampulleissa oli pernaruttobakteereita. Näitä oli tarkoitus syöttää rehun seassa hevosille, ja ilmeisesti ainakin osa reitin hevosista onnistuttiin tappamaan. Vielä 1997 Trondheimin poliisimuseosta löydettiin pari tällaista sokeripalaa, ja toisen ampullissa olevat bakteerit olivat vielä elossa.

Mikä merkitys Käsivarren reitillä oli? Reitin historiaa tutkinut Kullervo Leinonen on laskenut että sitä kautta toimitetulla materiaalilla Venäjän armeija olisi pystynyt sotimaan 2,5 tuntia. Tuhansille se tarjosi kuitenkin hyväpalkkaisen työn useiksi kuukausiksi, ja rahdinajoa muisteltiin kauan aikana jolloin ”Buuströmin savottaan” tultiin ”kultaa vuolemaan”.

Jääkäriliikettä jo sivuttiinkin, ja Perä-Pohjola ja Lappi olivat keskeisessä asemassa jääkäritarjokkaiden reitillä Saksaan. Kahdesta tuhannesta Saksaan lähteneestä n. 1650 kulki pohjoisten etappien kautta, näistä n. puolet Kemin kautta, kesäisin veneellä, talvella hiihtäen tai kävellen meren yli, loput Tornion tai Tornionjokivarren ylityspaikkojen kautta.

Kuten jo mainittiin, Kuolanvuonoon alettiin rakentaa rautatietä vuodesta 1915 lähtien, yhtä aikaa molemmista päistä eli Petroskoista pohjoiseen ja Murmanskista etelään. Pohjoisen osuuden ehdittyä Kantalahteen sieltä kuljetettiin hevoskyydillä sotatarvikkeita Sallan ja Kuusamon kautta Suomen rataverkon piiriin ja edelleen Venäjälle.

Rataa rakentamaan tuotiin palkatun työvoiman lisäksi myös sotavankeja. Olot olivat kurjat, eräällä tapaa jo neuvostoajan gulagia ennakoivia. Vartiointi sen sijaan oli heikkoa, karkaamaan pääsi helposti, mutta edessä oli satojen kilometrien taivallus Suomen yli puolueettomiin Ruotsiin ja Norjaan. Paikalliset auttoivat karkureita jatkamaan matkansa usein silkasta armeliaisuudesta, mutta aktivistit organisoivat myös järjestyneempää opastusta yli Tornionjoen ja jopa yllyttivät vankeja karkaamaan ratatyömaalla. Asiaa tutkineen Matti Lackmanin mukaan turvaan päässeitä oli joitakin satoja, ehkä korkeintaan tuhat. Jonkinlaiseksi perinteeksi Ruotsiin päässeille muodostui juoda tuoppi olutta Haaparannan kaupunginhotellissa etelään vievää junaa odottaessa. Ehkä mekin ehdimme ottaa siellä tuopin heidän muistokseen.

 Tuoppi jäi sitten ottamatta, mutta ehkä joskus vielä...