Parolan panssarimuseossa 2023

Kesän 2023 vetonaula Parolan panssarimuseossa oli tämä Bovingtonin Tank Museumista lainaksi saatu kuningastiikeri, ja massiivinen ilmestys se olikin. Torni on alkupään harvinaisempaa mallia, virheellisesti usein Porcshen mukaan nimetty, mutta sekä tämä että yleisempi malli olivat Kruppin suunnittelemia.

Vierailimme paikalla heinäkuussa, ja museossa kävi todellinen kävijöiden kuhina. Suosittu se taitaa olla ilman kuningastiikeriäkin.

Tiikeri oli alemmassa hallissa, jossa myös lipunmyynti, kahvila ja kauppa sijaitsevat. Tässä kuvia hallin muusta esineistöstä, joka ajoittuu lähinnä toiseen maailmansotaan ja sitä edeltävään aikaan.

Hallin vitriineissä on myös panssarimiesten sotilaspukuja.

Ulkokautta...

kuljetaan ylempään halliin, jossa on uudempaa kalustoa.

Ajankohtaisena lisäyksenä oli Ukrainaa puolustamassa olleen suomalaisvapaaehtoisen varustus...

ja sotamuistojansa rintaman molemmin puolin.

Ja taas ulos, tästä näkyvät nuo alempi (Päänäyttelyhalli) ja ylempi (Näyttelyhalli 2) sisätila.

Rinteessä on sitten riveittäin vaunuja eri maista, monet sotasaalista neuvostoarmeijalta. Nyttemmin ne ovat saaneet katoksen suojakseen, mutta kuten kunnosta näkee, restaurointiprojekteja olisi vuosiksi eteenpäin.

Amerikkalaista M4 Shermania ei Suomen rintamalla nähty, sellainen Parolaan saatiin vaihtamalla Saksasta, blogissa olen siitä näemmä kirjoittanutkin.

Panssarijunastakin on tullut postattua, tässä silti siitäkin muutama kuva.

75 PstK 40 on tuliasemassaan muistomerkkinä panssarintorjuntamiehille.

 Panssarintorjunnalle on myös omistettu oma hallinsa.

Kuten asiaan kuuluu, kuningastiikerikesä oli tuotteistettu museokauppaan monin tavoin, itse ostin kahvimukin.

Eikä tiikeriin tutustuminen ole vieläkään myöhäistä, sillä se jäikin talvehtimaan Suomeen, ja on esillä Parolassa vielä maaliskuulle 2024 saakka.

Rautatierakennusten raunioilla Turussa

Turun päärautatieasema ei tosin raunio ole, eikä purku-uhankaan alla, mutta myynnissä se on, VR ei enää tarvitse sitä.

1940 valmistunut rakennus edustaa aikansa tyylikästä funkista.

Kurkistus ovien raosta jo pitkään suljettuna olleeseen lipunmyyntiin.

Radanpuoleisen seinän vihreä kaakelointi puolestaan antaa itäurooppalaisen säväyksen. Puupanelointi on hieno sekin.

Radan takana, Naantalin pikatien varressa sijaitsee puolestaan vanha tavara-asema.

Enää ei tavaraa pureta ja lastata, päärakennuksessa toimii autokoulu ym. muuta pienempää yritystoimintaa.

Asemalla tulevat raiteet ovat jo melkoisen ruohottuneet ja puskittuneet.

Kiskot on katkaistu pian asemapihan jälkeen, ja paikalla maa-ainesvarasto.

Alueelle ollaan kaavoittamassa asuinaluetta. Karttojen mukaan tavara-aseman varastosiivet puretaan ja päärakennus säästetään.

Ja takaisin varsinaiselle ratapihalle ja vanhan veturitallin nurkille. Tänne puolestaan suunnitellaan elämyskeskusta, jonka osaksi veturitallikin jotenkin tulisi.

Mutta oli kesä, ja me tulimme tutustumaan uuteen tulokkaaseen Turun baariscenessä nimeltään Tåget.

Loppuun linkkejä muihin rata-alueen rakennushankkeisiin: Liikennöinti Helsinkiin tapahtuu tätä kirjoitettaessa Kupittaan asemalta käsin, sillä Aurajoen ylittävä silta on purettu kun yhteys joen yli muutetaan kaksiraiteiseksi. Suunnitteilla on myös eri liikennemuotoja yhdistävä matkakeskus.

Napoleon & Josephine

 

Ridley Scottin ohjaama Napoleon (2023) kuvaa kuuluisan päähenkilönsä uraa tämän avioliiton kautta. Tavatessaan kenraali Bonaparten Joséphine de Beauharnais (1763-1814) oli  päänsä giljotiinissa menettäneen kenraalin leski ja kahden lapsen äiti. Pari avioitui vuoden 1796 alussa, vähän ennen Napoleonin lähtöä johtamaan Ranskan joukkoja Italian rintamalla. Rakkautta ja riitoja riitti, kunnes kävi todistetuksi ettei Joséphine voinut saada kaivattua kruununperillistä ja ero oli edessä, ystävyyden jatkuessa vielä senkin jälkeen.

Historian suurmiehiä voi kuvata monestakin kulmasta, mutta tämä mustasukkaisen aviomiehen kipuilu on tuottanut melko erikoisen lopputuloksen, paikoin kuin karikatyyrin suoraan brittiläisen propagandan tuonaikaisista tuotoksista. Ja tietysti historian tapahtumat tässäkin ovat sotia ja diplomatiaa, eivät sanallakaan sitä hallinnon ja lainsäädännön uudistustyötä, jota konsulikaudella tehtiin. Syrjään jää myös rivisotilaiden kokemus, näiden osana on vain marssia silpoutumaan tykkitulessa kerta toisensa jälkeen.

Jos pääsee yli Joséphinen emo girl lookista ensi tapaamisella, niin puvustus ja lavastus on loisteliasta, ja mikä ettei, onhan herran puvut saatu suoraan häntä kuvaavista maalauksista, ja kruunajaiset (1804) on alleviivatusti ennallistettu Jacques-Louis Davidin tapahtumaa esittävästä maalauksesta. Koko leffa kävisi taidehistorian kertauskurssista, tentissä pisteen saisi jokaisesta bongatusta teoksesta. Itse jäin kaipaamaan vain jo mainitun maalarin esitystä N:sta jakamassa kotkatunnuksia rykmenteilleen.

Kaikkien Ranskan vallankumoussotien ja niitä seuranneiden keisarikunnan sotien taisteluita olisi mahdotonta saada yhteen elokuvaan, joten Scott tarjoilee meille Toulonin vapauttamisen englantilaisilta (1793), Vendémiaire-kansannousun kukistamisen (1795), Pyramidien taistelun (1798), Austerlitzin (1805), Borodinon (1812) ja tietysti Waterloon (1815). Perusteellisemman kuvauksen ovat saaneet 1., 4. ja 6., muut on kuitattu kursorisemmin, mutta ehkäpä lisää nähdään tulevassa 4-tuntisessa ohjaajan versiossa?

Mitä sitten on jätetty pois? Egyptissä tokaistaan "Italian antautuneen taistelutta", vaikka sotaretki Pohjois-Italiassa Itävaltaa vastaan suorastaan loi N:n maineen ja legendan. Pois on jäänyt myös konsulikauden voitto Italian Marengossa 1800. Austerlitzin ja Borodinon välissä voitettiin Preussi ja Venäjä vuosina 1806-07 (elokuvan katsojalle jää arvoitukseksi miksi Tilsitissä kilistellään laseja keisari Aleksanterin kanssa), juututtiin pitkälliseen sissisotaan Pyreneiden niemimaalla, ja 1809 lyötiin taas kerran Itävalta. Viimeksi mainitusta Habsburgien monarkia nöyrtyi vihdoin niin, että luovutti arkkiherttuatar Marie Louisen N:n uudeksi vaimoksi - kruununperijän nuori nainen pyöräyttikin saman tien. Myös keisarikauden lopussa oiotaan mutkat suoriksi, Venäjän retkeltä palattua allekirjoitellaankin jo kruunustaluopumista 1814, vaikka sitä ennen ehdittiin 1813 käydä aikakauden suurin taistelu Leipzigissa. Myös viimeisiä taisteluja Ranskan maaperällä pidetään Napoleonin sotapäällikön taidon viimeisenä kukoistuksena.

Mutta palataan elokuvan taisteluihin. Maallikoille ne ovat olleet näyttäviä spektaakkeleita, sotahistoriapuristeilla ne ovat saaneet veren vuotamaan nenästä ja korvista. Ja olisihan niistä kaikenlaista sanottavaa, itsellä N:n osallistuminen ratsuväkensä rynnäkköön Waterloossa sapelia heilutellen sai viimeistään silmäkulman nykimään. Historiallista fiktiotahan tämä kuitenkin on, ja (toisin kuin hieman itsekin odotin) taistelut vain Napoleonin ja Joséphinen myrskyisän liiton kuvitusta.

Loppujen lopuksi elokuvan suurin ongelma on, etteivät päähenkilöt vain herätä katsojassa minkäänlaista myötäelämistä tai liikutusta, ja suurimmaksi ansioksi jäävät loisteliaat kulissit. 

P.S. Oikeastaan olisin halunnut nähdä Wellingtonina Stephen Fryn, joka veti roolin Mustan Kyyn kolmannella kaudella.