Korteniemen perinnetila

Kolmas ja viimeinen kohde oli sekin Tammelassa, ja nimeltään Korteniemen perinnetila. Paikka on Metsähallituksen omistuksessa ja entinen metsänvartijan torppa. Kun meidän Kuralan kylämäessämme eletään 1950-lukua, eletään Korteniemessä 1910-lukua, Suomen itsenäistymisen vuosia. Aikoinaan taloon vedetyt sähkö ja vesijohdot on purettu, ja maataloutta harjoitetaan kuten sitä 1900-luvun alussa harjoitettiin.

Päärakennus ja sen sisäpuolta.

Tuvassa juotiin pannukahvit, syötiin raparperipiirakkaa ja tarinoitiin perinteisten taitojen säilyttämisestä elävinä. Itselleni tämä kaikki oli todella silmiä avaava kokemus kun ymmärsin miten laaja alakulttuuri käytännön kulttuuriperinnön säilyttäjät ovat, yhtenä heistä meidät vastaan ottanut tilan emäntä.

Pihapiiriä. Lähempänä rantaa suuri savusauna, jota voi vuokrata käyttöönsä.

Eläimiä löytyy täältä...

ja ne edustavat tietysti suomalaisia maatiaisrotuja.

Kuvia muualta tilan alueelta.

Kuten aluemuseotutkijamme tuolloin totesi, paikassa oltiin todella kulttuuriperintötyön ytimessä. Kuka vain on tervetullut opettelemaan viljan korjaamista, heinänniittoa tai punamullan keittoa, taitoja jotka pysyvät yllä vain tekemällä.

Kaukolanharjun näkötorni

Forssasta jatkettiin Tammelaan, ja siellä Kaukolanharjun näkötornille.

Sisäänkäynnin takana oli pari poikaa myymässä lippuja.

Toisessa kerroksessa saattoi istahtaa vielä mukavasti...

...mutta suurin osa tornia kiivettiin aika koruttomia rappusia.

Ylhäällä oli tuulista, mutta myös hienot näkymät metsiin ja vesille.

Kansallisromanttis-taiteellis-isänmaallisen innoituksen valtaan joutui melkein väistämättä, eikä ihme, sillä niihin tunnelmiin harjulla on vaivuttu jo 1800-luvun puolivälistä alkaen, niin musiikin kuin maalaustaiteen saralla. Harjulla ovat maalanneet Magnus von Wright, Robert Wilhem Ekman ja Alberd Edelfelt (Kaukolanharju auringonlaskun aikaan). Tornin seinässä ollut teksti kertoi monien laulujen kaikuneen harjulla, ja vuonna 1907 Jooseppi Sajaniemi sai siellä innoituksen Lounais-Hämeen lauluun. Itse näkötorni on vuodelta 1926, ja sen suunnittelijaksi tiedetään forssalainen rakennusmestari A. Nurmi.

Forssan museo

Varsinais-Suomen museoiden kesäkuinen matka suuntautui Lounais-Hämeeseen, ja Forssan museo oli itsestään selvä tutustumiskohde. Museorakennuksen ulkoseinä oli remontin kourissa.

Museon aarteisiin kuuluu tämä näyttelyyn konservoitu reki, kuulemma C.M. Armfeltin lemmenseikkailuissaan käyttämä. Armfelt-suvun ajopelejä on Turussakin, enemmän tai vähemmän luotettavine perimätietoineen.

Museon uusi palkittu näyttely keskittyy Forssan teolliseen historiaan, mutta eipä paikallismuseoitten klassista kansatieteellistä esineistöäkään ollut unohdettu.

Niin, ja se tekstiiliteollisuus, sen paikkakunnalle toi Axel Wilhelm Wahren (1814-85) 1800-luvun puolivälissä. Hän sai hallitsijalta oikeuden käyttää tuotteissaan keisarillista kaksoiskotkaa.

Tehtaan kankaista valmistettuja pukuja eri aikakausilta.

  Puuvillaa ja pumpulienkeleitä.

Kävijä sai plärätä tehtaan tuotenäytteitä eri ajoilta. Muistatteko vileä skottiruudun suosion?

Forssassa oli myös ensimmäinen maaseutuelokuvateatteri Suomessa.

Pala sisällissodan vankileirin leipää, hengissä selvinneen kotiinsa tuoma. Vuosi 1918 oli raskas Forssalle, pienen paikkakunnna asukkaista teloitettiin 200.

Sodista ja koettelemuksista huolimatta mentiin eteenpäin. Puolimatkan elementtitehdas aloitti toimintansa 1960-luvulla.

Näyttelyyn oli ennallistettu fiktiivisen Virtasten perheen koti 1970-luvulta.

Ja tietysti oli kaikkea räplättävää!

Yksi museon vetonauloista on pienoismalli vanhasta Forssasta. Nappasin kuvan tuosta em. elokuvateatterista...

ja niinhän vain oli rakennus vielä paikallaan kun sen ohi lounaalle mennessä kävelimme!

Forssan, Valkeakoksen ja Varkauden museoiden yhteinen verkkotietokanta Piipun juurella.