Lisää punaisia myssyjä

Loppiaisen kunniaksi jatkoa kolmen päivän takaiselle postaukselle Ranskan vallankumouksellisten punaisista myssyistä. Kolme itämaan tietäjää saapuivat tervehtimään Jeeus-lasta loppiaisena, ja koska he olivat idästä, kuvattiin heidät Ravennan Sant'Apollinare Nuovon mosaiikeissa 500-luvulla punaisissa fryygialaismyssyissä.

Kuva: Wikipedia

Jo tuolloin nämä tietäjät, tai kuninkaat, tunnettiin nimillä Melchior, Caspar ja Balthazar. Nimistä tuli suosittu koristeaihe ja sellaisina ne esiintyvät mm. Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvassa juomasarvessa.

Vielä aiemmin muuan toinen itäinen hahmo oli lännessä kuvattu punamyssyisenä, nimittäin persialainen Mithra, jonka mysteerikultti ehti Rooman valtakunnassa saavuttaa suosiota ennen kuin kristinusko syrjäytti sen (kuva Marinon mithraeumista)

Kuva: Wikipedia

Kuten jo todettiin, uuden nousun punaiset pipot kokivat Ranskan vallankumouksen aikana, jolloin niiden innoittajina olivat oman aikansa työläispäähineet, antiikin taiteen fryygialaismyssyt ja tieto myssystä (pileus) vapautetun orjan päähineenä antiikin Roomassa. Jossakin määrin kyse oli näiden kaikkien sekoittumisesta, mutta punaisesta myssystä tuli joka tapauksessa vapauden symboli, jollaisena se esiintyy vapauden hengettären päähineenä Delacroixin maalauksessa vuoden 1830 vallankumouksesta.

Kuva: Wikipedia

Kyllä hänellä myssy on, katsokaapa tarkemmin. :-)  Heraldisena tunnuksena myssy levisi myös moniin Amerikan mantereen siirtomaavallasta vapautuneisin valtioihin. Ranskassa pipo on säilyttänyt poliitisen ajankohtaisuutensa, vuonna 2013 ne veti päähänsä bretagnelainen protestiliike.

Punainen myssy on myös sukeltajien ammattikunnan  tunnus, joten loppukevennyksenä kuvalinkki sen kuuluisimpaan käyttäjään.

Turun kaupungin historiallisen museon vuosijulkaisu (14-16) 1950-1952

Vuonna 1953 julkaistiin taas kerran useamman vuosikirjan kooste, nyt vuosilta 1950, 1951 ja 1952. Artikkeleita oli kolme. Mauno Jokipiin Turun linnanrouvan kirje vuodelta 1627 esitteli Ingeborg Oxenstiernan kirjeen vävylleen Åke Tottille, jossa anottiin armoa linnassa vankeina viruville voudeille ja talonpojille. Harmi kyllä ei ole säilynyt tietoa oliko sillä vaikutusta vankien kohtaloon.

Helmer Winterin Johan Jacob Reinberg - Turkulainen monitaituri sadan vuoden takaa kertoo tästä Tarton saksalaisesta, joka uudessa kotikaupungissaan Turussa toimi taidemaalarina, valokuvaajana ja järjesti jopa kosmoraamaesityksiä. Käsityksemme 1800-luvun puolivälin Turusta on paljolti Reinbergin luoma.

Erik Berghin Om kakelugnar - En studie i anslutning till material i Åbo historiska museum nojaa nimensä mukaisesti historiallisen museon Turun linnan interiööreissä oleviin kaakeliuuneihin.

Muistokirjoitus joulukuussa 1952 kuolleelle Luostarinmäen vahtimestari Emil Lehdolle kertoo tällä olleen huomattava osuus museon synnyssä ja käsityöläisverstaiden hankkimisessa sinne.  Kävijä ei nykyään välttämättä ymmärrä ettei Luostarinmäki oikeasti ole ollut sellainen käsityöläiskeskittymä vaan köyhää laitakaupunkia. Käsityöläisyys oli se konsepti, jolla alueen säilyminen ja museointi perusteltin. Lehdon kerrotaan olleen myös käsityötaidon päivien uuttera järjestelijä, joka vietti kesälomansakin vasta niiden jälkeen.

Vuosikertomukset eivät sisällä erityistä dramatiikkaa, linnan korjaus jatkui varojen puitteissa, Irja Sahlberg jatkoi rakennusinventointejaan ja kokoelmat karttuivat. Linnan vuosittaiset kävijämäärät pyörivät 50000-60000 luokassa ja Luostarinmäen 20000.

1950  124 päänumeroa ja 490 esinettä, viimeinen päänumero 14452
1951  117 päänumeroa ja 361 esinettä*, viimeinen päänumero 14572
1952  73 pänumeroa ja 270 esinettä, viimeinen päänumero 14645

* + 25 mitalia ja 716 rahaa

Taistelu ja hattu

Viikonlopun toisena Kuvitetut klassikot -postauksena Waterloo, jonka pohjana olleen romaanin julkaisi ranskalaiskaksikko Erckmann-Chatrian vuonna 1865. Kertoja, Joseph Bertha, palaa sodasta kotiinsa Phalzbourgiin. Napoleon on karkotettu Elballe ja rojalistiemigrantit palailevat maahan, saaden käytöksellään pian kansan kaipaamaan keisaria takaisin.

Ja tuleehan Napoleon saareltaan, ja alkaa satapäiväinen keisarius. Sota syttyy uudelleen ja kutsun saa myös vasta-avioitunut ja aloilleen asettunut Joseph. Sotaisan innon vallassa marssitaan jälleen rintamalle, preussilaiset lyödään Lignyssä, mutta englantilaisia vastaan Waterloon kentällä tulee lopullinen tappio, läpi ei pääse edes kuuluisa kaarti. Vetäytymisen jälkeen kahakoidaan vielä Pariisin liepeillä, mutta Napoleonin vallastaluopuminen lopettaa taistelut. Onnekkaasti Joseph palaa tovereineen sodasta hengissä, kokoontuakseen lopussa pöydän ääreen toivomaan että "kansa kerran käsittää sodan tuovan vain kurjuutta".

Piirros- ja painojälki on tavanomaista klassikkolaatua tai pikemminkin -laaduttomutta. Mitä yksityiskohtiin tulee, on tämä taas kerran vähääkään militariaa tuntevalle silkkaa tuskaa kuten kuva todistaa:

Punaiset housut tulivat vasta toisen keisarikunnan myötä, ja miksi ihmeessä mustat huopapäähineet, shakot, on piirretty milloin minkäkin värisiksi?

Eilen pohdittiin vallankumouksellisia myssyjä, tänään päähinettä, jota on tapana kutsua  kaksikolkkahatuksi. Se oli kehittynyt 1700-luvun lopulla kolmikolkkahatusta, jonka etummaisin "kolkka" oli muodin kehityksen myötä typistynyt olemattomiin.

Hatusta tuli osa Napoleonin brändiä ja kaikkiaan hänellä kerrotaan niitä olleen uransa aikana n. 120 kappaletta. 19 niistä on säilynyt, lähinnä museoissa (mm. Berliinissä), mutta viime vuonna yksi markkinoille tullut myytiin huutokaupassa eteläkorealaiselle ostajalle huimaavasta parin miljoonan euron hinnasta. Napoleonin päässä mainittu hattu oli keikkunut Marengon taistelussa vuonna 1800, ja myyntiin se tuli kun Monacon hallitsijasuku tarvitsi varoja palatsinsa korjaukseen. Suvun edellisten jäsenten keräämä Napoleon-kokoelma sai mennä, ja tuotti korjausrahastoon kymmenkunta miljoonaa euroa, josta pelkkä hattu siis viidenneksen.