Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.
Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.
Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.
Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.
Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.
Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti