sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Tulenjohtoa ja ilmataisteluja länsirintamalla

"Veriseksi huhtikuuksi" (Bloody April) kutsutaan brittien ilmasotahistoriassa liittoutuneiden vuoden 1917 keväthyökkäyksen taisteluja länsirintaman taivaalla. Saksalaisten (sillä hetkellä) paremmat koneet ja varsinkin parempi ilmasodan organisaatio yhdistettynä brittilentäjien heikkoon koulutustasoon johti jälkimmäisten suurimpiin tappioihin koko sodan aikana.

James S. Coburnin Ospreyn Air Campaign -sarjassa julkaistu Bloody April 1917 - The birth of modern air power selostaa loppupuolellaan näiden taistelujen kulun, mutta laajenee sitä ennen mielenkiintoiseksi esitykseksi koko aikakauden ilmasodasta.

Nykysilmin kaikki ensimmäisen maailmansodan lentokoneet saattavat näyttää hassuilta kaksitasoilta, mutta tekninen kehitys oli muutaman sotavuoden aikana huima, vuoroin ympärysvaltojen, vuoroin keskusvaltojen saadessa yliotteen lentokoneiden laadussa. Saksalaiset kehittivät mm. ensimmäisenä synkronisaattorin, joka mahdollisti konekiväärillä ampumisen potkurin lapojen välistä, siinä missä englantilaiset ja ranskalaiset vielä yrittivät kiertää ongelman ns. pusher-koneilla tai sijoittamalla kk:n koneen yläsiiven päälle. Syksyllä 1916 Saksa sai puolestaan ensimmäiset lentokoneet, joissa koneen nokalle oli sijoitettu kaksi konekivääriä, tuplaten tulivoiman, joka ampujalla oli käytössään niinä muutama sekuntina kun maali oli tähtäimissä.

Hävittäjälentäjät, nuo ilmojen ritarit, olivat oikeastaan vain toissijainen tukitoimija ilmasodassa, jonka varsinaisia toimijoita olivat tulenjohtajina toimineet lentäjän ja tähystäjän parivaljakot. Ilmatiedustelun ja tulenjohdon merkitys kävi ilmi heti sodan alussa, ja kehittyi nopeasti. Radiolaitteiden kehitys eli vielä pioneerikauttaan, eikä lentokoneisiin ollut mahdollista sijoittuu kuin lähetin; vastaanotin vaati jo kuorma-auton kuljetusta varten. 

Tarkoilla kartoilla ja lyhyillä morsekoodeilla oli kuitenkin mahdollista johtaa tulta tarkasti yksisuuntaisellakin viestinnällä. Antennina käytettiin jopa 50-metristä koneen perästä riippuvaa johtoa, joka nousun jälkeen kerittiin auki ja ennen laskeutumista taas sisään. Tiedusteluun ja tulenjohton käytettiin myös tähystyspalloja, jotka nostettiin n. kilometrin korkeuteen omien linjojen takana. Koska pallot oli kiinnitetty vaijereilla maaha, niistä johti puhelinkaapeli suoraan tykistön tuliasemiin.

Hävittäjien toimenkuvana oli pyrkiä tuhoamaan omalle puolelle rintamaa tunkeutuneet tulenjohtokoneet, ja vastaavasti suojella vihollisen alueella toimivia omia tulenjohtajia. Myös tähystyspallot piti pyrkiä tuhoamaan, mutta tämä balloon busting oli varsin vaarallista, sillä pallot olivat maasta käsin toimineen ilmatorjunnan (konekiväärit, tykit) suojassa. (Samannäköiset pallot toisessa maailmansodassa olivat sulkupalloja, ja itsessään osa ilmatorjuntaa.) Mainittakoon myös, että tähystyspallossa työskenneellä tykistöupseerilla, toisin kuin lentäjillä, oli laskuvarjo, jolla saattoi pelastautua.

Myös kaukotiedustelu valokuvaamalla kuului jo ohjelmistoon, ja kehittyneimpien tiedustelukoneiden miehistöillä oli ylellisyys lentää 20000 jalan korkeudessa, turvassa hävittäjiltä ja ilmatorjunnalta. Kirjassa on myös tilastoja tuotetuista lentokonemääristä. Ranska ja Britannia valmistivat yhteensä yli 100000 (!) lentokonetta, britit tosin enemmän runkoja ja ranskalaiset puolestaan moottoreita eli monet brittikoneet lensivät ranskalaismoottoreilla. Ranskassa oli jo ennen sotaa otettu käyttöön fordilainen massatuotanto liukuhihnoineen, mikä teki mahdolliseksi päihittää Saksan tuotantomäärät.

Mitä itse ilmataisteluihin tulee, niin ilmojen ritareiden yhteenotot olivat kaikkea muuta kuin ritarillisia: normi taktiikka oli päästä yllättämään vastustaja ja ampumaan tätä selkään.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...