Pappiskuningas Johannesta etsimässä

Kun 600-sivuisen romaanin ostaa perjantaina puoliltapäivin, ja saa sen luettua lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hieman yli puoleenyöhön mennessä, niin ei kait kirja täysin huono voi olla? Näin kävi Umberto Econ Baudolinolle, joka hankkimani suomennos oli ilmestynyt jo 2002. Tämä oli vasta kolmas lukemani Eco, obligatorisen Ruusun nimen lisäksi olen lukenut vain Foucaultin heilurin.

Kirjan alkupuoli on klassista historiallista veijariromaania, tai sen parodiaa. Vaatimattomista oloista tuleva lahjakas Baudolino kohoaa raketin lailla vallan kamareihin, tässä tapauksessa keisari Fredrik Barbarossan hoviin, ja vaikuttaa kulisseissa kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin maailmanhistorian käänteisiin. Samanlaiset elinkaaret kirjoitti sankareilleen meidän Mika Waltarimme, moneenkin kertaan.

Varsinainen käänne on lähtö Konstantinopolista itään, pappiskuningas Johanneksen valtakuntaa etsimään. Kaikki keskiaikaiset, jo antiikista periytyvät, tarinat hirviöistä ja luonnonoikuista muuttuvat tosiksi, ja päähenkilön johtama seikkailijajoukko viettää vuosia yksijalkaisten, blemmyjen, satyyrien, koirankuonolaisten jne. parissa. Mitä oudoimmatkin otukset paljastuvat kristityiksi, jotka kylläkin elävät sovussa keskenään, mutta ecomaiseen tapaan niillä kaikilla on oma näkemyksensä kristinuskon dogmeista, eri kuin muilla, millä on lopulta traagisia seurauksia ulkopuolisen vihollisen hyökätessä.

Paluu Konstantinopoliin on paluu ihmisten ja historian pariin, keskelle kehyskertomuksena toimivan neljännen ristiretken (1204) kauheuksia, ja loppuhuipennuksena on kirjan dekkaritwist, miten ja kenen toimesta keisari Barbarossa kuoli 1190?

Kirja vei siis mukanaan, sitä ei voi kieltää, mutta jälkivaikutelma oli ristiritainen. Ymmärrän kyllä fantasiaromaanin sijoittamisen keskelle historiallista romaania olevan ihan validi veto nykykirjallisuudessa, mutta jotenkin en vain saanut siitä otetta. Ehkä merkityksiä on turha etsiäkään. Vastaavankaltainen henkienmanauskohellushan oli sijoitettu jo Foucaultiin heiluriin, siinä missä Ruusun nimessä pysyttiin vielä tiukasti historiallisen dekkarin lajityypissä. Ennallaan oli kirjailijan tavaramerkki, huikea oppineisuudellaan tykitys.

Baudolino näyttää kirjatun kaikkien sisältämiensä henkilöiden ja ilmiöiden wikipedia-artikkeleiden populaarikulttuuriosioon. Annetaan jo siitäkin hyvästä arvosanaksi 8+.

LVI-tekniikkaa 1500-luvulta

Turun linnassa on ollut ja on useampikin kaivo, mutta veden laatu ei aikoinaan linnassa vieraillutta Kustaa Vaasaa tyydyttänyt. Niinpä Juhana-herrttuan hovin tarpeisiin rakennettiin 1560-luvun alussa vesijohto, joka toi raikkaampaa vettä lähteestä Kakolanmäen juurelta nykyisen Veistämöntorin luota.

800 metrin mittaisen vesijohto koostui ontoksi koverretuista lepänrungoista, joiden palat liitettiin yhteen kuvasssa näkyvän kaltaisilla valetuilla pronssiliittimillä. Liittimien valmistamiseski sulatettiin mm. vanhoja patoja, pannuja ja kelloja.

Vesijohdon jäänteitä on löytynyt Linnankadun varren kaivaustöiden yhteydessä. Tämä liitin löytyi Veistämöntorin viemäritöiden yhteydessä vuonna 1976. Liitin on halkaisijaltaan n. 10-senttinen ja esillä Turun linnan historian perusnäyttelyssä.

Kuvat: TMK / Martti Puhakka

Seireeni Itämeren takaa

Jos osmansolmupöytien keskiaikaisuus jäi epäilyjen varaan, ja Sigismund oli kopio myöhemmiltä ajoilta, ollaan tänään aidon äärellä. Nahkainen kirjoitusvälinekotelo löytyi 1300-luvun lopun ja 1400 -luvun alun maakerrostumista Åbo Akademin tontin kaivauksissa 1998.

Koristeaiheina kotelossa ovat kaksipyrstöinen merenneito, jota heraldiikassa on tapana kutsua seireeniksi, sekä kotka joka kovin tuo mieleen Puolan vaakunan ns. Piastien kotkan. Merenneito esiintyy mm. Varsovan kaupungin vaakunassa, ja seireenin ja kotkan yhdistelmää tavataan usein yhdessä arkeologisessa aineistossa nykyisen Puolan alueellta. Mitä ilmeisimmin kotelo onkin tullut keskijan Turkuun Itämeren takaa.

Näin kuvallisia esityksiä Turun keskiaikaisesta aineistosta harvemmin löytyy, ja esine onkin ollut usein esillä, viimeksi Aboa Vetus & Ars Novan näyttelyssä Kirjain kerrallaan - lukemisen ja kirjoittamisen jäljet keskiajalla, ja vastaavaan näyttelyyn toisaalla Suomessa se matkaa myös ensi vuonna.

Kuva: TMK / Martti Puhakka