Maitoa, dynamiittia ja iskelmiä

Syyskuinen remonttievakkomme Raunistulassa inspiroi puolisoani varaamaan meille liput Linnateatterin musikaaliin Raunistula - maitoa ja dynamiittia. Tuotanto sai ensi-iltansa lokakuussa, ja me näimme sen nyt viime torstaina.

Linnateatteri on entisen elokuvateatteri Dominon tiloissa toimiva teatteriravintola, eli alempi osa salista koostuu pöydistä ja tuoleista, ja ylemmillä penkeilläkin voi nauttia salin takaa olevalta baaritiskiltä ostettuja juomia. Tulimme niin myöhään ennen esityksen alkua, että juomia ehdimme ostamaan vain 25 minuutin väliajalla, eikä jonoa pahasti silloin ollutkaan, ehkä muut olivat ostaneet riittävästi juomia jo ennen esityksen alkua, sisään pääsi jo 1,5 tuntia aikaisemmin.

Mutta asiaan. Itse esitys alkoi hieman ontuvasti, sillä Raunistulan sovittaminen Chicagon tilalle Virve Rostin Kun Chicago kuoli -biisiin ei vain oikein onnistunut. Juonesta ei ole paljon sanottavaa, ja lienette lukenut sen jo mediasta: lapsuutensa Raunistulassa elänyt nykyhetken helsinkiläispoika palaa Turkuun ja joutuu jonkin aika-avaruus-akselin häiriön vuoksi heitetyksi 100 vuoden takaiseen kieltolain aikaiseen Raunistulaan.

Tarinassa ei toden sanoakseni ollut päätä eikä häntää, ja musikaalihan tämä on, vähän kuin kesäteatteria, mutta talvella ja sisätiloissa. Kolmen miehen ja kahden naisen muodostama ensemble painaa moninaiset roolinsa täysillä, ja iskelmät (Irwin, Danny ja vaikka ketä) seuraavat toisiaan. Väliin pistellään vitsejä, ja myönnän että naurattivat ihan selvin päinkin, ja väliajan jälkeinen loppuhuipennus sai katsomon repeämään. Kaupungin virkamiehiä tietysti pilkattiin, mutta näin kaupungin virkamiehenä olen tarpeeksi jalomielinen ollakseni loukkaantumatta.

Sidokset Raunistulan todelliseen historiaan olivat pikemminkin viitteellisiä, ja populaarikulttuurisista mielikuvista ammentavat. Honolulu-nimisen ilotalon mainitaan Raunistulassa toimineen, ja olikohan niin, että yksi monista esikaupungin kaupoista todella mainosti myyvänsä maitoa ja dynamiittia? Puolisoni muistutti, että roolihahmoista Selman nimi saattoi viitata vielä nuoruudessamme kerrottuun tarinaan, miten pimeää viinaa saadakseen piti ottaa taksi Raunistulaan ja perillä kiivetä auton katolle huutamaan Selmaa... miten taksinkuljettaja olisi moiseen reagoinut, ei legenda kerro.

Musikaalista enemmän Aamusetissä ja Turun Sanomissa (jälkimmäinen vain tilaajille). 

Kuvassa entinen Tarmolan kauppa, jonka edustalla kuvatut Linnateatterin videot löytyvät Facebookista ja Instagramista.

P.S. Eikä unohdeta, että myöhemmästä romantisoinnista huolimatta alkuperäisten raunistulalaisten elämä oli varsin karua.

Torpedoja Forum Marinumissa

Torpedo on merisodan keskeinen ase, ja niitä on meri(sota)museo Forum Marinumissa useita. Vanhin niistä on tämä 38 cm torpedo vuodelta 1898, ja valmistettu itävaltalais-unkarilaisen Whitehead-yhtiön lisenssillä Venäjällä. Tekniikaltaan se on kylmäilmatorpedo, jossa koneisto toimii paineilmalla. Venäjän laivastolta jäi Suomeen 23 kpl T/98 torpedoja, joita käytettiin harjoituksissa 1920-luvulla.

Vieressä on torpedoputki Itävalta-Unkarissa valmistetun 45 cm Whitehead-torpedon laukaisemiseen. Keisarillisen Saksan laivasto hankki näitä liittolaiseltaan maailmansodassa vanhempia torpedoveneitään varten. Suomeen putki tuli Saksasta 1942 torpedokoeasemaa varten.

Torpedovene Taisto 3:n kyydissä on kaksi sodanaikaista 45 cm torpedoa.

Englantilainen torpedo Mark VIII** oli brittilaivaston käytössä toisessa maailmansodassa, ja sen jälkeen aina 1990-luvulle asti. Falklandin sodassa 1982 ydinsukellusvene HMS Conqueror upotti sellaisella Argentiinan laivaston risteilijän General Belgranon. Suomen laivastossa torpedo oli mallinimeltään T/51 ja käytössä 1960-luvulta 1980-luvulle.

Suomalaisen sähkötorpedon prototyyppimalli T72/45S. Ohjausjärjestelmän kehitykseen ei lopulta riittänyt resursseja, joten tuotantoon malli ei tullut. Pariisin rauhansopimus kielsi Suomelta torpedoveneet, muttei torpedoa aseena, joten torpedojen käyttö ja kehitystyö oli siten mahdollista.

Saab Lightweight Torpedoa on kehitetty Ruotsin ja Suomen yhteistyönä. Se otettiin palveluskäyttöön viime vuonna nimellä TP47, merivoimien tiedote asiasta täällä.

Ruotsissa on valmistettu torpedoja jo vuodesta 1910 lähtien, ja vanha asetyyppi torpedo on muutoinkin. Ensimmäinen torpedolla upotettu alus oli Venäjän-Turkin sodassa 1878 upotettu turkkilainen S/S Intibah. Torpedoveneiden uhka kasvoi pian niin suureksi että niitä torjumaan kehitettiin uusi sota-alustyyppi, hävittäjä, joka alunperin oli nimenomaan torpedovenehävittäjä (torpedo boat destroyer).

Rukkasia, puuta ja hautajaisia Hämeen linnassa

Suomen Keskiajan Arkeologian Seuran (SKAS) syysseminaarissa tulee käytyä turhan harvoin (kuten 2010 ja 2019), mutta tänä syksynä tuli taas lähdettyä. Teemana oli Taidetta ja käsityötä rautakaudelta uudelle ajalle.

Ja kuten tavallista, taas tultiin myöhässä vaikka ajoissa lähdettiin, ja Jenni Sahramaa oli jo ehtinyt aloittaa esitelmänsä Hollolan Untilan kylän Kirkkailanmäen pukuennallistuksesta. Koska vain fragmentteja on säilynyt, muinaispuku on aina tulkintaa. Pronssisten spiraalikoristeiden lähimmät esikuvat olivat Virosta, ja niiden toteuttaminen hevosenjouhien ympärille oli niin haastavaa, että korut valmisti lopulta niihin perehtynyt virolainen Jaana Ratas. Puvusta on tehty kolme versiot, joista yksi on esillä Lahden historiallisessa museossa.

Karl-Valter Aspön aiheena oli Esinedokumentoinnista käsityökokeisiin: nahkalöytöjä Tukholmasta ja Turusta. Olette varmasti kaikki nähneet museoissa konservoituja nahkakenkiä, mutta valokeilassa olivat nyt Slussenin uudelleenrakennuksen yhteydessä ruopatusta 130 nahkakilosta tutkittavaksi otetut rukkasten jäänteet. Näistä suurin osa oli etupistoin nahkanyörillä ommeltuja arkisia työrukkasia, mutta osa kasvikuitulangalla ommeltuja hienompia rukkasia, joissa myös koriste-elementtejä. Aspö oli opinnäytteenä tehnyt ennallistukset jälkimmäisistä. Apuna olivat Turun paremmin säilyneet löytdöt.

Janne Harjulan esitelmän otsikko oli Puu keskiajan Turun esineellisessä kulttuurissa, jossa hän lanseerasi käsitteen "puisuus" (Turku oli puinen versio Kivisistä ja Sorasista) kuvaamaan sitä miten keskiajan Turku oli puusta rakennettu, ja hyödynsi puuta monenlaisissa esinetyypeissä niin tarkoin, että vain Novgorod oli sitä puisempi (jopa kammat olivat puuta, puksipuuta). Kansatieteilijöiden osaaminen on ollut tarpeen monen esinetyypin tunnistamisessa. Suuret puuesineet, huonekalut, tynnyrit jne. puuttuvat, ne oli käyttöikänsä päätyttyä helppo hyödyntää polttoaineena. Soittimen jäänteissä Turku on sen sijaan Euroopan huippua. Puulajeista vain koivua ei tunnu käytetyn, eikä tuohivirsujakaan löydy, olihan Turku kaupunki, ei mitään tuohikulttuurimaaseutua.

Koivuteema jatkui Elina Räsäsen esityksessä Pyhä Prikitta, Priitta Kurki ja Pyhää Birgittaa esittävät keskiaikaiset puuveistokset Suomessa. Varhaisemman tutkimuksen ajatus siitä että kotimaiset pyhimysveistokset oli tehty puusta, on johtanut moniin väärinkäsityksiin - itse asiassa yksikään veistos ei ole koivua sikäli kuin tiedetään. Pyhää Birgittaa esittäviä veistoksia on Suomessa säilynyt kolmisenkymmentä, mutta vain yksi Uudeltamaalta, olisiko Viron ikonoklasmi heijastunut sinne? Ainakin Paraisten kirkon Birgitta vaikuttaa tahallisesti rikotulta. Mielenkiintoinen ajankohtainen keissi liittyi Hammarlandin alttarikaappiin: se rikottiin osiin 1888 ja myytiin kreivi Armfeltille. neljä päätyi Turun museokeskukselle ja kaksi myytiin äskettäin Hagelstamin huutokaupassa yksityishenkilölle, ja ovat tulossa esille Ahvenanmaan museoon ainakin joksikin aikaa.

Anu Varjo esitelmöi väitöskirjansa aiheesta otsikolla Seinästä pöydälle – Suomen keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalausten esineistö arkeologisena lähdeaineistona. Aineistona on puolen tusinan suomalaiskirkon maalauskoristelun esineellinen kulttuuri, alkuvaiheessa ateriointiin liittyvä. Kuva-aiheet tulivat maalareiden mallikirjojen mukana ja varsin suosittu oli Biblia pauperum. Monet objektit ruokapöydillä ovat vaikeasti tulkittavia, ovatko ne esineitä vai syötävää - mutta myös arkeologisesti todennettavia esineitä on vaikkapa tinaisia juomakannuja myöten. Ja miksei kynttilöitä tai muitakaan valonlähteitä ei kuvata?

Päivän päätti Saila Leskisen De objectis funeribus et sepulturis: keskiajan jatkumoita varhaismodernin ajan hautajaisesineistössä. Keskiajalla mahtimiehen hautajaisissa oli esiratsastajalla ollut vainajan hevonen, haarniska ja vaakunakilpi. 1600-luvulla hevonen oli kulkueessa ilman ratsastajaa, ja vaakunaa kannettiin erityisenä hautajaisvaakunana, jollaisia Suomen kirkoissa on paljon säilynytkin. Hautajaiset olivat vainajan viimeinen julkinen esiintyminen ja siksi niihin satsattiin. Hautajaisvaakunat kehittyivät 1600-luvun mittaan yksinkertaisista levyistä barokkisen valtaviksi puuveistoksiksi. Keskiajan värikkäämmät paarivaatteet yksinkertaistuivat valkoisella ristillä varustetuiksi mustiksi kankaiksi, joiden kuvia on painetuissa hautajaissaarnoissa. Mahtipontiset vaakunat, samoin kuin kirkkojen hautahaarniskat vaikuttavat olleen Ruotsin suurvalta-ajan omituisuus, jos oikein ymmärsin.