Melankoliaa ja garumia Lusitaniassa

Goscinnyn ja Uderzon 1950-luvulla luoma gallialaiskylä kuvasi tuolloin vain vuosikymmenen takaista miehitettyä Ranskaa, ja ranskalaisten vastarintaa miehittäjiä kohtaan. Sittemmin vastarintataistelijoiden avuksi on riennetty myös muualle päin antiikin maailmaa: Britanniaan, Korsikaan, Hispaniaan, Belgiaan, Skotlantiin... ja nyt Lusitaniaan, antiikin ajan Portugaliin.

Avunpyytäjä saapuu meritse kuin Kleopatra-tarinassa, kylän rantaan foinikialaisen Epidemaisin kaleerissa, ja käy ilmi, että lusitanialainen Kaikonpièles oli aikoinaan ollut orjana rakentamassa Jumaltenrantaa. Nyt pulassa on hapankalakastikkeen garumin pientuottaja Viilailès, jonka kilpaileva suuryritys Garum Lupuksen (sudenpääkuviolla varustetuista amforoistaan tuttu jo albumista Kilpa-ajo halki Italian) kiero roomalaisjohtaja on väärin syytöksin toimittanut tyrmään.

Stereotypioilla vitsailu tietää Lusitaniassa turskansyöntiä ja loputonta kaihomieltä (saudade) melankolisine lauluineen ja pessimistisine repliikkeineen. Melkeinpä tulee mieleen, että Asterix ja Obelix olisivat voineet kohdata saman mentaliteetin fennien maassa... Anakronistista huumoria revitään mm. Essão-huoltoasemasta ja Lissabonin kuuluisasta keltaisen ratikan linjasta XXVIII, Mainostoimiston latinaa vilisevä cerebrum-riihi Garum Lupusta ylistävien sloganusten luomiseksi ei tarkemmin ajatellen ehkä ollut kauhean kaukana siitä miten romaaniset kielet syntyivät Rooman vallan ajan kaksikielisyyden kautta. Kipeimpänä viittauksena nykyhetkeen ovat superrikkaat orgioissaan laivalla (viittaus Epsteinin saareen?) kehuskelemassa työläisten riistolla halpatuotantomaissa.

Olisipon (Lissabonin) tyrmässä viruva Viilailès on paitsi saatava vapaaksi, myös puhdistettava syytteistä Caesarin myrkytysyritykseen. Tämän vuoksi A ja O joutuvat turvautumaan juoneen, jota ei ennen ole nähtykään (ellei legioonalaisen haarniskaan pukeutumista lasketa), nimittäin pukeutumaan valeasuun. Lusitaniassa se merkitsee asua, joka oli tuttu jo Hispaniasta: liivit, leveä vyö, housut - ja mustaksi värjätyt viikset ja tukka, mikä saa Asterixin näyttämään, anteeksi vain, Super Marion hahmolta!

Näinkin kauan jatkunut ja jo sukupolven vaihdoksen kokenut sarjakuvasaaga sisältää väistämättä viittauksia historiaansa. Matkailuvaunussaan etelään suuntaavia gallialaisturisteja nähtiin jo ainakin albumeissa Asterix ja lyö vetoa ja Asterix Hispaniassa, ja kun Olisipossa on vieri vieressä turskaa ja fajanssia myyviä liikkeitä, muistaa lukija oitis, miten albumin Asterix ja kadonnut kilpi Gergoviassa kaikissa kaupoissa myytiin viiniä ja hiiltä. 

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan, ja tällä kertaa tarina huipentuu em. rahaylimystön juhliin, joihin myös Caesar osallistuu. Konnien metkut paljastetaan in vino veritas -juonella, ja perinteiseen tapaan Caesar jakaa syyllisille tuomiot, syyttömät vapautetaan, ja gallit voivat palata kyläänsä loppujuhliin. Ja kas, puussa johon Trubadurix on suukapuloituna sidottu, voi nähdä myös kolme perinteistä lusitanialais/portugalilaista fajanssilaattaa.

Koska kylä- ja matkailutarinat tuntuvat vuorottelevan, lienee 2027 luvassa taas kotikylään sijoittuva tarina. 

Lippuja museon vintiltä

Keväällä 2025 käytiin läpi Turun kaupunginmuseon vintillä Kalastajankatu 4:ssä olevaa esineistöä tulevaa uuteen kokoelmakeskukseen muuttoa varten. Jo 1991 museoon tulleena tiesin hyvin että siellä on tämä lippu. Heraldisista yksityiskohdista sen voi ajoittaa Saksan yhdistymisen (1871) molemmin puolin, ollen sekä Preussin kuningaskunnan että Saksan keisarikunnan käytössä vuosina 1867-1892. Lippu tunnetaan nimillä Kriegsflagge / Kaiserliche Kriegsflagge / Reichskriegsflagge, ja nykyaikana se ikävä kyllä tunnetaan myös yhtenä Saksan uusnatsien käyttämistä symboleista (siitä kun puuttuu kielletty hakaristi, mutta symboloi silti maan imperialistista menneisyyttä).

Vaan lipun altapa paljastui vielä toinenkin lippu, tällä kertaa Norjan lippu ajalta jolloin maa oli personaaliunionissa Ruotsin kanssa (1814-1905). Kummankin maan lipun yläkulmaan lisättiin sekoitus molempien maiden lipusta ja tällä mentiin sitten melkein vuosisata. Unionitunnuksella varustetut Ruotsin liput ovat Suomessa tunnetumpia, joten siinäkin mielessä tämä on harvinaisuus Suomessa.

Eivätkä loppuneet liput tähänkään, vaan pohjimmaisena esiin kuoriutui Preussin lippu (Dienstflagge Preußens).

Sikäli kuin heraldisiin lähteisiin nojaten saattoi todeta, kyseessä on kerrassaan vuonna 1701 perustetun Preussin kuningaskunnan ensimmäinen lippumalli vuosilta 1701-1750. Kotkan siivet ovat pystyssä, ja se pitelee valtikkaa ja palloa. Vuodesta 1750 lähtien kotka piteli miekkaa ja valtikkaa. Pahoin tuhoutuneen lipun valtikka on ns. vaaliruhtinaallista mallia, myöhemmin valtikan päässä oli kotka.

Liput ovat olleet vintin lattialla siis jo viimeistään 1990-luvun alusta. Kyselyt jo eläköityneelle henkilökunnalle eivät tuoneet tulosta, vaan lippujen alkuperä jäi mysteeriksi. Jotenkin merellinen kontekstihan näistä tulee mieleen, mutta sekään ei asiaan ratkaisua tuonut. 

Lippujen kunto oli suorastaan kauhistuttava (ja voisi jo sinällään kertoa jotain niiden menneisyydestä), mutta harvinaisuutensa vuoksi ne liitettiin kokoelmaan, ja tekstiilikonservaattori harjoittelijoineen pakkasi lippujen jäännökset tulevaa muuttoa varten.

Kuvat ja kuvankäsittely: Ville Mäkilä / TKM 

Mihinkään johtamaton Myllyojan silta

Turun kaupungin varavesilähteeksi tarkoitetun Maarian altaan rakentamisen aikoihin vesioikeus määräsi, että sen yli on myös rakennettava kevyen liikenteen silta paikallisten asukkaiden käyttöön. Myllyojan silta valmistui 1980, ja se on todellakin silta, joka ei johda mistään minnekään.

Sillan molemmin puolin vastassa on jyrkkä rantatörmä, mutta sillalle pääsee polkuja pitkin. Tässä näkymä länsirannalta.

 Itärannalla on vastassa kalliorinne. 

Polkuja maastoon sieltä kuitenkin lähtee, turhan kuraisia ja liukkaita näin syksyllä kaupunkilaiselle kulkea.

Itäpääty on metsän varjossa olevana muutenkin pahemmin sottaantunut näin syksyisen lehtienlähdön aikaan. 

Silta on kyllä hyvässä kunnossa. Puukansi on uusittu suhteellisen vastakkoin, ja sillan rakenne on tuhtia rautaristikkoa, tuttua monestakin toista maailmansotaa kuvaavasta elokuvasta, vaikka paljon uudempaa tekoa.

Sillalta oli hienot näkymät Paattistenjoelle, joka Maarian altaan padon jälkeen muuttuu nimeltään Vähäjoeksi, ja laskee Koroisten luona Aurajokeen. Tässä näkymä yläjuoksulle...

 ja tässä alajuoksulle.

Jokunen lemmenlukko tännekin oli kiinnitetty, yksi jo ennen viimeisintä maalausta.

 

Yläpalkeissa vaani tuommoinen olento.

Vielä jäähyväisnäkymä länsirannalta...

ennen kuin jatkoimme läheiseen Wanhat kupit -myymälään, todelliseen aarreaittaan Arabian posliinin ja Iittalan lasiin ihastuneille. Autoja takaisin Turkuun kulki lauantaisin vain tunnin välein, joten paikka oli hyvä kohde viettää odotusaika. 

Tässä vaiheessa on myönnettävä, että uskollinen flaneurinne kuuli sillasta vasta taannoin, ja ja ainakin pari bloggaria ja tubettaja on siellä ehtinyt käydä aikaisemmin:

Kaislatuuli

Onnen säikeitä

Henkka Productions