Tähän kysymykseen etsi vastausta Roberto Weiss vuonna 1969 postuumisti julkaistussa kirjassaan The Renaissance Discovery of Classical Antiquity. Ei sillä, että se olisi keskiajan ihmisten mielessä edes ollut kadoksissa: he näkivät oman aikansa jatkumona antiikin ajalle, ja mm. saksalais-roomalaiset keisarit Rooman keisareiden seuraajina. Mutta jotain oli todella katkennut: Rooman antiikinaikaisten raunioiden alkuperästä oli mitä erikoisimpia tulkintoja (mm. Cestiuksen pyramidia pidettiin Remuksen hautana), eikä latinankielisiä piirtokirjoituksia osattu tulkita (yksinpä kirjaimisto oli goottilaiseen "fonttiin" tottuneille outoa, monista piirtokirjoituksille ominaisista lyhenteistä puhumattakaan).
Jos antiikille pitäisi valita yksi löytäjä, se olisi Petrarca, meille ehkä enemmänkin runoilijana tunnettu. Hän näki ensimmäisenä antiikin Rooman omastaan eroavana sivilisaationa, vieläpä suurenmoisena sellaisena, jonain mitä kannatti tutkia ja jäjitellä. Saavuttuaaan ensimmäistä kertaa Roomaan 1337 Petrarca kolusi ihastuneena raunioita ja yritti identifioida niitä Liviuksen kirjoituksiin perustuen, onnistuen milloin paremmin milloin huonommin.
Petrarcan antikvarismi oli vielä raunioiden äärellä fiilistelyä, mutta toden teolla klassisen arkeologian perusti seuraavalla vuosisadalla Flavio Biondo, jonka teos Roma instaurata oli ensimmäinen yritys rekonstruoida antiikin Rooma kirjallisiin ja arkeologisiin lähteisiin perustuen. 1400-luvun lopun renessanssihumanisteille antiikki oli kaikki kaikessa, mutta itse antiikin jäänteille aikakausi oli tuhoisa: humanistien vastalauseista huolimatta suurin osa antiikin Roomasta katosi renessanssiajan rakennusbuumissa.
Borgia-paavi Aleksanteri VI mainitaan muuten vain lyhyesti, eikä järin mairittelevassa yhteydessä. Hänen tiehankkeissaan purettiin se Rooman toinen pyramidi, Romuluksen hautana pidetty, mikä ei siis sekään sitä hävitykseltä pelastanut.
Kirja laajenee kertomaan myös muun Italian muinaisjäänteistä, ja käy mm. ilmi ettei hämmästyttävää kyllä esim. Paestumin temppeleitä "hoksattu" kuin vasta 1700-luvulla. Väärennöksiä ja huijauksia alettiin sen sijaan tehtailla jo tuolloin, pahamaineinen Annio da Viterbo mainitaan kirjassa moneen otteeseen.
Kreikkalaisen antiikin löytämisessä on taas yksi nimi ylitse muiden: Ciriaco d'Ancona dokumentoi 1400-luvun alkupuolella Välimeren itäosan muinaisjäänteitä, mutta Konstantinopolin kukistuttua 1453 manner-Kreikka jäi turkkilaisten haltuun eikä sinne vielä valistusajallakaan juuri asiaa ollut. Totta kyllä, Rhodos, Kypros ja Kreeta säilyivät kristittyjen käsissä vielä jälkeenkin päin, mutta ilmeisesti kiinnostuksen puutteeseen oli syynä Italian renessanssin latinaan keskittynyt luonne.
Oman lukunsa on saanut epigrafiikka eli piirtokirjoitusten tutkimus. Sen vaikutuksesta julkisten rakennusten koristelussa meni niinsanotusti caps lock päälle ja otsikot ovat olleet siitä lähtien ISOIN KIRJAIMIN. Erikseen on käsitelty myös numismatiikka, jossa pyrittiin rahojen tunnistamisen lisäksi antiikin ja nykyhetken rahanarvojen vertailuun.
Kirjan viimeinen varsinainen luku kertoo aikakaudella syntyneistä kokoelmista, joita tietysti on jo siihen mennessä usein sivuttu. Ensimmäisen varsinaisen museon Roomaan perusti kappelistaan tunnettu Sikstus IV, joka lahjoitti Lateraanin pronssit Capitoliumilla olevaan Palazzo dei Conservatoriin (conservatori olivat Rooman kaupunginhallinnon johtajia). Ensimmäinen veistoksia varten rakennettu tila taas oli Vatikaanin Belvedere. Sen luoja oli Aleksanteri VI:n vastustajana (niin TV-sarjassa kuin todellisuudessakin) tunnettu Giuliano della Rovere, paavina Julius II. Hänen aikanaan sen kokoelmiin tulivat mm. Laokoon, Belvederen Apollo ja Belvederen Torso.
Kuvassa rakennusten fragmentteja Forum Romanumilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti