Ruotsin suurvalta-ajan sotasaalis

Voitonmerkkiteeman jatkoksi kirja sotasaaliista laajemminkin. Trofeet olivat "verellä ostettuja" eikä voittajan oikeutta niihin koskaan ole kyseenalaistettu. Voitetuilta haalitaan sodassa saaliiksi kaikenlaista muutakin, näin teki Ruotsin armeija 1600-luvulla, ja tuosta saaliista kertoo Livrustkammarenin julkaisu Krigsbyte - War-booty. Kirjan alkuosa koostuu ruotsinkielisistä artikkeleista, joiden perässä on englanninkielinen lyhennelmä. Jälkimmäinen puolisko on luettelo vuonna 2007 järjestetyn näyttelyn esineistöstä.

Kuten myös parhaillaan esitettävässä Kuninkaittemme jäljillä -ohjelmasarjassa todettiin, sotarosvous oli Ruotsin, tuon köyhän nousukkaan, tapa hankkia sitä sivistystä (kirjat) ja prestiisiä (taide ja antiikki), mitä eurooppalaiselta suurvallalta odotettiin. Kirjastojen rohmuamisesta tuli suoranainen ruotsalaisten erikoisuus. Esim. jesuiittojen kirjastojen tyhjentämisestä oli kaksinkertainen etu: omat kokoelmat kasvoivat ja katolilaiset menettivät omansa.

Ryösto saatettiin nähdä myös kostona. Baijerin herttuat olivat paavin painostuksesta lähettäneet valtaamansa protestanttisen Heidelbergin kirjaston Roomaan, ja kun Kustaa II Aadolf vei herttuoiden kirjaston ja aarrekammion kokoelmat Ruotsiin, katsottin se vain tilien tasaamiseksi. Itse asiassa juuri 1600-luvun alussa Hugo Grotius esitti teoriansa kansainvälisestä oikeudesta. Sodan katsottiin olevan väistämätöntä: ruhtinaiden riitoja varten ei ollut oikeusistuimia, vaan heidän oli selvitettävä välinsä sodalla. Mikäli sota oli oikeutettu (ja sitähän se aina oli jokaisen osapuolen omalta kantilta katsottuna), katsottiin myös sotasaalis lailliseksi. 30-vuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhan pykäliin kuului myös se, että vaatimuksia toisin ja puolin otettuun saaliiseen ei esitetty.

Muista merkittävistä saaliista on kirjassa esiin nostettu Praha 1648 ja Varsova 1655. Edellinen tapahtui aivan 30-vuotisen sodan lopulla, rauhan jo häämöttäessä, jolloin piti ehtiä nappaamaan mitä suinkin ehti. Koko Prahaa eivät ruotsalaiset saaneet (kaupungin puolustaminen on yksi kaupungin maineikkaimpia legendoja), mutta ns. pienen puolen ja Hradcanyn linnan (eksentrisen Rudolf II:n kokoelmat mukaan lukien) kuitenkin.

Puolan sodassa oli kyse Vaasa-suvun kilpailevan haaran nöyryyttämisestä viemällä näiden keräämät aarteet. Sama asetelma toistui Tanskaa vastaan 1640- ja 1650-luvuilla. Ruhtinassukujen muotokuvien kaappaamisella vietin eräällä tapaa näiden historia, ja kaapatut arkistot sisälsivät dynastisiin kiistoihin hyödyllistä tiedustelutietoa.

Suurvaltakauden jälkeen Ruotsin sotasaaliit jäivät vähänlaisiksi, ja itse asiassa asenteet sotarosvousta kohtaan alkoivat vähitellen muuttua. Napoleonin kukistuttua Ranska joutui palauttamaan koko joukon Pariisiin vietyä taidetta. Varsinaisesti kulttuuriomaisuus suojattiin kansainvälisellä lainsäädännöllä vasta 1954. Saaliiksi saa (virallisesti) ottaa enää sotilaskalustoa, sotilaspukuja ja arvomerkkejä. Kirjan käyttämän vertauksen mukaan raamatun aikojen soturi sai viedä voitonmerkkinä vihollisensa pään, nyt enää kypärän.

Suomeen päätynyt sotasaalis mainitaan vain ohimennen. Nolosti kerrotaan osan siitä tuhoutuneen Turun linnan (!) palossa v. 1827.