Islantiin lähtiessä oli vaikeuksia löytää kirjahyllystä mitään maahan liittyvää matkalukemista, semminkin kun sagat ja viikingit eivät sinänsä ole suosikkejani. Löytyi kuitenkin Richard Woodmanin Arctic Convoys 1941-1945, joka hyvinkin liittyy Islantiin, sillä Neuvostoliittoon suunnanneet Jäämeren saattueet kokoontuivat islannin länsirannikolla Hvalfjörðurissa eli Valasvuonossa. Sen ali menee nykyään tunneli, jota ajoimme retkellä Snæfellsnesin niemimaalle.
Monille Jäämeren saattueet taitavat olla tutuimpia Alistair MacLeanin romaanista Saattue Murmanskiin (vaiko jo ehkä enemmänkin samannimisestä musiikkikappaleesta?) tai kenties Hupmhrey Bogartin tähdittämästä ja jo 1943 valmistuneesta elokuvasta Matkalla Muurmanskiin (Action in the North Atlantic).
MacLeanin romaanin kuvaama saattue PQ-17 oli kuitenkin kovaonnisin kaikista, käsky hajaantua Saksan pintalaivaston pelosta vei siltä it- ja sukellusveneentorjuntasuojan ja johti tuhoisiin upotuksiin. Monet saattueet selvisivät läpi täysin ehjinkin nahoin, minkä lisäksi saattuetoimintaan tuli taukoja mm. Pohjois-Afrikan ja Normandian maihinnousujen vuoksi kun laivat tarvittiin toisaalla. Sama koski myös Luftwaffen yksiköitä jotka operoivat milloin Jäämerellä, milloin Välimerellä.
Ilman vihollistakin merenkulku oli melkoista koettelemusta arktisissa talvimyrskyissä, joskin mukana olleet vaikuttuivat myös revontulten kauneudesta. Kauppalaivojen miehistö oli toki monenlaiseen säähän tottunutkin, mutta eniten kirveli epäluottamus Royal Navyn kykyyn suojella heitä, varsinkin PQ-17:n katastrofin aikaan. Kauppalaivojen miehistö ei suinkaan myös ollut vain brittejä, vaan mukana oli paljon aasialaisia ja afrikkalaisia merimiehiä.
Laivan upottua kylmään mereen kuoli pian, mutta saattuejärjestelmä takasi sen että apukin tuli pian, itse asiassa tähän oli varattu erityisiä pelastusaluksiakin. Lisäksi saksalaiset sukellusveneet upotettuaan saaliinsa nousivat usein kuvaamaan uppoamisen, ja antoivat pelastusveneiseiin joutuneille miehistöille muonaa ja juomaa.
Kirjassa on kuvattu myös Murmanskiin ja Arkangeliin päässeiden merimiesten oleskelua siellä paluusaattuetta odottaessa. Ankea on turhan lievä sana ilmapiiriä kuvaamaan, Pohjois-Venäjällä oli juuri niin harmaata kuin vainoharhaisessa Stalinin ajan sotaakäyvässä maassa vain saattoi olla, joskin vastaanotto vaihteli kulloistenkin diplomaattisten tuulien mukaan. Epäselväksi ei jäänyt ettei tässä oltu liittolaisia, vaan vain yhteisen vihollisen yhdistäminä.
Ei tosin apukaan ollut pyyteetöntä, vaan siitä saatiin maksuksi kultaa joka toimitettiin palaavissa saattueissa. Mielenkiintoinen oli myös tieto että Stalin keksi haluta osaansa antautuneen Italian laivastosta. Kun tätä ei voitu toimittaa, lähetettiin hänelle länsiliittoutuneiden aluksia, yksi taistelulaivakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti