Olimme varautuneet sadevaattein ja kumpparein, eikä näiden putousten lähellä muuten olisi kuivana pysynytkään. HBO:n Vikings-sarjaakin täällä on kuulemma kuvattu, mutta itselläni jäi sen katsominen ensimmäiseen kauteen.
Alajuoksun maisema oli tyypillistä Islantia, vihreän kasvillisuuden peittämiä mustia vulkaanisia vuoria.
Lounaalle mentiin Islannin eteläisimpään kylään, Vík í Mýrdaliin. Pikaisen einehtimisen jälkeen kipaisimme rantaan, Atlantin maininkien huuhtomalle mustalle vulkaaniselle hiekalle.
Oikealla puolen merestä nousevat pilarit tunnetaan nimellä Reynisdrangar.
Ne sijaitsevan samaten mustasta hiekastaan tunnetun Reynisfjaran rannan edustalla. Sinne mentiin seuraavaksi.
Paikka on kuuluisa kuusikulmaisista basalttilohkareistaan (kuuluisin tällainen muodostuma on epäilemättä Irlannin Giant's Causeway).
Kalliorinne oli täynnä linnunpesiä, mutta edestakaisin lentelevät lunnit ym. eivät kameralle tarttuneet. Hauska vipeltävä lentotyyli niillä on, ja lunni kaikenlaisen matkamuistokrääsän keskeinen hahmo, sarvipäisten viikinkien ohella. Täällä linnut joutuvat lentämään nykyään yhä kauemmas merelle ruoan hakuun, ja molempien vanhempien voimin, joutuen jättämään pesän alttiiksi petolinnuille, selitti ornitologiaa harrastanut opas. Toki ei lunni vielä uhanalainen ole, niitä on saarella tiemmä 10 miljoonaa.
Vasta täällä kuulimme että ranna aaltoja on syytä varoa, ne voivat kiskaista varomattoman mukaansa. Muuan selfien kanssa hääräävä tyttö siellä kastuikin polviaan myöten kun suurempi aalto pääsi yllättämään.
Matka jatkui Mýrdalsjökullin jäätikön rannikkoa kurottuvalle haaralle, joka tunnetaan nimellä Sólheimajökull. Ilmaston lämpeneminen on sulattanut jäätikköä pienemmäksi vuosi vuodelta.
Jäätikön surullisia rippeitä oli vielä jäljellä sulamisen paljastamassa uomassa.
Paluumatkalla paistoi jo aurinkokin, ja Seljalandsfossin putous pääsi oikeuksiinsa. Sen taakse pääsee kiertämään, kastumisen uhalla toki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti