Kastanjapannulla takamuksiin

Miten kunnialliseksi aikoinaan vähätelty sarjakuvataide voikaan tulla? Milo Manaran Caravaggio - miekka ja paletti -albumi ilmestyi syyskuussa suomeksi kovakantisena, varustettuna italialaisen taidehistorioitsijan koko aukeaman esipuheella, lopussa vielä selittäviä viitteitä.

Manara on keskittynyt Caravaggion aikaan Roomassa vuosina 1592-1606, itselleni pettymykseksi kun Maltalle ei siis päästä. Aika oli joka tapauksessa taiteilijan keskeistä luomiskautta jolloin suurin osa teoksista syntyi. Seksiä ja väkivaltaa Caravaggion Roomassa riitti ilman että lisää on tarvinnut sepittää, mutta pääosassa on kuitenkin taide, intohimoinen maalaaminen ja totuuden etsintä, joka teki Caravaggion maalauksista parasta mitä italialaisella barokilla on esittää.

Itse asiassa albumin sivuilla vilahtavat lähes kaikki Rooman kauden säilyneet teokset (ja tietenkin myös se yksi ei-säilynyt, Berliinissä 1945 tuhoutunut Pyhä Matteus ja enkeli, jonka rekonstruktion Antero Kahila maalasi 2008). Muutamien syntyä kuvataan yksityiskohtaisemmin, kuten Lepohetkeä matkalla Egyptiin, Juditia leikkaamassa Holoferneen päätä (ainoa bongaamani käännösvirhe liittyi tähän, Judit on mainittu italialaisessa muodosaan Giuditta), Matteuksen kutsumista  ja marttyyrikuolemaa, sekä tietysti järkyttävää Neitsyen kuolemaa, jota skandaalimaisuutensa vuoksi ei kelpuutettu kirkkoon, mutta jonka säilymisessä nuorella Rubensilla oli osuutensa.

Ja kuten oppinut esipuhekin mainitsee, keskeinen osa albumissa on Roomalla, sen kapakoilla, vankiloilla, sairaaloilla, kardinaalien palatseilla ja mestauspaikoilla. Mutta siinä missä alun Ponte Salario on kuvattu muodossa jossa se todennäköisesti 1500-luvun lopussa, on Tor di Nonan vankilaa inspiroinut  Piranesin fantasia-arkkitehtuuri. Ehkä suurin taiteellinen vapaus on kuitenkin otettu siinä, että 14 vuoden ajanjakso tuntuu kutistuvan perin lyhyeksi. Henkilöt eivät vanhene, yksinpä puvutkin pysyvät samoina.

Lopuksi on todettava ettei Manaran naisvartaloihin mieltyneiden tarvitse pettyä, ilkosillaan kirmailevia ilotyttöjä riittää pitkin albumia. Sitä en saanut selville, oliko tuolloin todellakin tapana rangaista Ortaccion eli punaisten lyhtyjen alueen ulkopuolelta kiinni saatuja prostituoituja hutkimalla näitä kastanjapannulla takamuksille - vai onko kyseessä Manaran tunnetusti eroottiseen sadismiin taipuvainen mielikuvitus?