Räiskettä riittää, mutta silti tämä on hyvin erilainen sotaelokuva, ei vähiten siksi että kesken elokuvan päähenkilö ja näkökulma vaihtuvat toiseksi. SS-joukoista siirrytään puna-armeijan pariin, mutta molemmilla puolilla sotilaan perhe ovat omat taistelutoverit (band of brothers siis jälleen kerran), eikä muuta syytä taisteluun olekaan. Saksa on häviämässä ja puna-armeijan riveissä olevat tietävät tuovansa mukanaan vain uuden neuvostomiehityksen. Silti elokuva päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin, naiseen ja tämän lapseen, kaikkien taistelevien, tappavien ja tapetuksi tulevien miesten jälkeen.
Kovin suuria joukkokohtauksia ei elokuvaan ole saatu, edes digitaalisesti luomalla. Muutama sotka pörrää, ja taistelut käydään joukkuetasolla, enimmäkseen taisteluhautoja konepistoolein ja käsikranaatein vyöryttämällä. Välillä tämä minimalismi tuottaa outoja tuloksia, kun yksittäinen jalkaväkijoukkue marssii omin päin autiolla maaseudulla ja päättää asettua johonkin tienmutkaan asemiin. Ehkä tätä on turha pohtia. Virossa elokuva saavutti suuret katsojaluvut, ja tuskin sotahistoriallisen logiikan tai sen puutteen vuoksi, vaan siksi että se on ilmeisen onnistuneesti käsitellyt maan historian traumaattista vaihetta sen keskellä eläneiden ihmisten kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti