Kirjan alkupuoli on klassista historiallista veijariromaania, tai sen parodiaa. Vaatimattomista oloista tuleva lahjakas Baudolino kohoaa raketin lailla vallan kamareihin, tässä tapauksessa keisari Fredrik Barbarossan hoviin, ja vaikuttaa kulisseissa kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin maailmanhistorian käänteisiin. Samanlaiset elinkaaret kirjoitti sankareilleen meidän Mika Waltarimme, moneenkin kertaan.
Varsinainen käänne on lähtö Konstantinopolista itään, pappiskuningas Johanneksen valtakuntaa etsimään. Kaikki keskiaikaiset, jo antiikista periytyvät, tarinat hirviöistä ja luonnonoikuista muuttuvat tosiksi, ja päähenkilön johtama seikkailijajoukko viettää vuosia yksijalkaisten, blemmyjen, satyyrien, koirankuonolaisten jne. parissa. Mitä oudoimmatkin otukset paljastuvat kristityiksi, jotka kylläkin elävät sovussa keskenään, mutta ecomaiseen tapaan niillä kaikilla on oma näkemyksensä kristinuskon dogmeista, eri kuin muilla, millä on lopulta traagisia seurauksia ulkopuolisen vihollisen hyökätessä.
Paluu Konstantinopoliin on paluu ihmisten ja historian pariin, keskelle kehyskertomuksena toimivan neljännen ristiretken (1204) kauheuksia, ja loppuhuipennuksena on kirjan dekkaritwist, miten ja kenen toimesta keisari Barbarossa kuoli 1190?
Kirja vei siis mukanaan, sitä ei voi kieltää, mutta jälkivaikutelma oli ristiritainen. Ymmärrän kyllä fantasiaromaanin sijoittamisen keskelle historiallista romaania olevan ihan validi veto nykykirjallisuudessa, mutta jotenkin en vain saanut siitä otetta. Ehkä merkityksiä on turha etsiäkään. Vastaavankaltainen henkienmanauskohellushan oli sijoitettu jo Foucaultiin heiluriin, siinä missä Ruusun nimessä pysyttiin vielä tiukasti historiallisen dekkarin lajityypissä. Ennallaan oli kirjailijan tavaramerkki, huikea oppineisuudellaan tykitys.
Baudolino näyttää kirjatun kaikkien sisältämiensä henkilöiden ja ilmiöiden wikipedia-artikkeleiden populaarikulttuuriosioon. Annetaan jo siitäkin hyvästä arvosanaksi 8+.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti