Alkajaisiksi kirjoittaja katsoo ettei gotiikka mennyt Englannissa oikeastaan koskaan muodista: Gothic Survival jatkui 1600-luvun loppuun, ja 1700-luvun alusta alkoikin jo Gothic Revival, tosin aika hapuillen ja vasta 1800-luvulla kukoistuksensa saavuttaen.
Englantilaisilla ei ollut suurenmoisia antiikin jäännöksiä ihaltavaksi ja jäljiteltäväksi, sen sijaan maa oli 1500-luvulla tapahtuneen luostareiden lakkauttamisen jäljiltä täynnä valtavia goottilaisia raunioita. Mannermaan barokkiklassismia pidettiin leimallisesti katolisena tyylinä, sen sijaan gotiikka alkoi näyttää erityisen "englantilaiselta" tyyliltä, ja sitä myöten paradoksaalisesti kerrassaan protestanttiselta.
Kirjassa käsitellään uusgotiikan vaiheet, lähinnä arkkitehtuurin kannalta, Länsi- ja keski-Euroopassa, edes Pohjoismaihin asti ei päästä. Läpi käydään myös rakennukset jotka rakennettiin loppuun vasta 1800-luvulla, ja nämä tuottivat itselleni suurimmat järkytykset. Sen toki tiesin että Kölnin katedraali on suurimmalta osin 1800-luvulta, mutta niin ovat myös P. Vituksen katedraali Prahassa, sekä useiden Italian katedraalien fasadit, kuten Milanon, Napolin ja jopa Firenzen! Viollet-le-Ducin maine oli ennestään tiedossa, mutta hänen restauroimiaan ovat myös Vézelayn luostarikirkko, Pierrefonsin linna ja Carcassonnen kaupunki, "in effect creating the medieval France we see today".
Kun matkan kohteena vielä oli Malborkin linna, joka sodan tuhojen jäljiltä on korjattu siihen asuun jollaiseksi saksalaiset romanttiset medievalistit sen 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa restauroivat, alkoi jo epäusko vallata alaa: onko Euroopassa oikeasti mitään keskiaikaista? Suolaksi haavoihin mukana ollut museokollega tokaisi miten meillä Suomessa "Turun linna on 1950-luvulta, Hämeen linna 1960-luvulta ja Olavinlinna 1970-luvulta".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti