Mitenkään harvinainen merkki ei ole kyseessä, sitä jaettiin talvi- ja jatkosodassa satojatuhansia kappaleita Suomen armeijan miehistölle ja aliupseereille. Yksi tunnetuimpia jakotilaisuuksia on varmaan Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kerrottu, ja jatkosodan hyökkäysvaiheeseen sijoittuva.
Virsi veisattiin ja palattiin teltoille. Kunniamerkeistä juteltiin ja vaille jääneet esittelivät, miten monta ansiotonta sellaisen oli saanut. Koskela oli saanut neljännen luokan vapaudenristin, toisen luokan vapaudenmitalin olivat saaneet Hietanen, Lehto, Määttä ja Lahtinen.
Rahikainen veisteli jotakin mitaleista, jolloin Lehto heitti omansa hänen jalkoihinsa.
- Jos kaipaat sitä, niin tuosta saat. Minä en ole kiiltävän perään.
- Elä, elä, veikkonen. En ole miekään.
Siihen jäi Lehdon mitali. Lahtinen katseli omaansa ja jupisi:
- Meinaakos ne lahjoo mun kirjavilla kankaanpalasilla. En minä tämmösen takia tapa ketään. Enkä me tapettavaksi. Henkeni edestä mä ampuun sen kuma ampuun, mutten tommosen tilkun ja pronssimötin takia.
Määttä katseli omaansa tutkien sitä tarkasti joka puolelta. Aikansa katseltuaan hän ilmaisi toisillekin, mikä häntä siinä oli niin kiinnostanut:
- Urheudesta, siinä lukee. Tuo toinen sana taitaa olla sama asia ruotin kielellä. För tapperhet, siinä seisoo. Vaan mitä se on se urheus. Siitä sitä minä en saa tolkkua.
- Se on sitä, että korpisoturi ei pelkää muuta kun Jumalaa. Eikä ota lakkia päästänsä muualla kuin kirkossa ja lakituvassa. Se on Suomen sankarin vakaumuksellista pelottomuutta, khihihihi.
- No, siinäpä selvisi sekin asia. Kaikenlaista... Minä sitä ajattelin, että jotakin merkillistähän sen täytyy olla, kun monilla kielillä painetaan.
Määttä halveksi tosissaan mitaliaan. Hän pisti sen roikkumaan reppunsa nauhaan ja siitä se putosi jonnekin, sille tielleen häviten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti