Riitta Pylkkäsen 1600-luvun kuolinpukuja Turun tuomiokirkkomuseossa kertoi miten ihmisten eriarvoisuus jatkui vielä kuoltuakin: vain aatelisilla vainajilla oli lupa helmin ja jalometalilangoin koristeltuihin hautajaispukuihin. Artikkelissa mainittu ja kuvattu Axel Kempen kuolinpuku oli 2011 esillä Turun linnan Kuu paistaa, kuollut ajaa -näyttelyssä, ja joitain esineitä tästä samasta kokoelmasta tulee myös näyttelyyn Tyttökuningas - Made in Turku. 1600-luvun jälkeen vainajat alettiin pukea käärinliinoihin.
Tekstiilejä käsitteli myös Hagar Nikanderin "Kansallisen puvun" tulo Turkuun. Nationella dräkten oli Kustaa III:n suunnittelema asukokonaisuus, jonka tarkoitus oli tehdä ylellisyysasetukset tarpeettomiksi ja kohentaa maan vaihtotasetta kun kalliita ulkomaisia kankaita ei enää tarvitsisi tuoda. Pakolla ei pukuasiaa ajettu, kuninkaan ja hovin esimerkin ajateltiin riittävän. Myös armeijan asepuvut muodistettiin samantyylisiksi (M1779) ja niissä sodittiin vuosien 1788-90 Kustaan sota. Turun maaherra, kreivi Fredrik Ulrik von Rosen kutsui kaupungin maistraatin ja vanhimmat raatihuoneelle 16.4.1778, luki kuninkaallisen julistuksen, jonka jälkeen yleisölle ja miestenpukujen räätäleille esiteltiin Tukholmasta lähetetyt mallit. Naistenpukujen mallien saapuessa seuraavassa postissa olivat paikalla naistenpukujen räätälit. Puvun värin sai valita vapaasti, mutta maistraatti päätti ottaa täysmustan puvun virkapuvukseen. Ilmeisesti kansallinen puku ei kovin surta suosiota saanut, varsinkaan naisellisessa muodossaan. Turun museokeskuksen kokoelmissa on säilynyt muutama miestenpuvun takki.
Irja Sahlbergin artikkelin otsikko Vähän-Heikkilän kuninkaanlatokartano - katsaus sen vanhempaan rakennushistoriaan kertookin kaiken olennaisen. Tämä Turussa Myllymäentien ja Uittamontien risteyksessä sijaitseva kartano mainitaan ensi kerran 1457, jolloin valtionhoitaja Erik Axelsson antoi Henrik Tawastille rälssivapauden tälle tilalle. Myöhemmin siitä tuli latokartano, ja kun joen toisella puolella ollutta latokartanoa aletin kutsua Iso-Heikkiläksi, tuli tästä Vähä-Heikkilä. Nimet elävät Turun kaupunginosina edelleen. Sittemmin omistajata ja asukkaat ovat vaihdelleet, ja itse rakennuksetkin kokeneen useamman uuden tulemisen. Nelikulmaisen kellarituvan (paviljongin) alimmat osat voivat olla jo keskiajalta. Kirjoitus päättyy toivomukseen, että rakennuksen kohtalosta päättävät tahot (eli Turun kaupunki) "löytäisivät keinon paviljongin ja sen ikivanhan kellarin säilyttämiseksi". Näin on käynytkin, Google Street View kertoo että kellaritupa ja päärakennus ovat edelleen pystyssä, päärakennusta vastapäätä sijainnut työväenrakennus on sen sijaan jäänyt Uittamontien alle.
Vuonna 1953 kirjattiin 156 uutta päänumeroa ja 859 esinettä, viimeinen päänumero 14801.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti