Erityisansio tästä Gimpelin mukaan lankeaa sistersiläisveljistölle, joka syntyi 1000-luvun lopulla ja perusti luostarinsa asumattomille seuduille rakentaen sinne monin tavoin vesi- ja tuulimyllyjä hyödyntävää tuotantoa ja levittäen asutusta. Nokka-akseli mahdollisti vesivoimalla vasaroinnin, ja vesimyllyjä saattoi olla joessa (vaikkapa Pariisissa) niin paljon että "teollinen jyske" oli jo keskiajan ihmisille tuttua äänimaailmaa. Sitä oli tosin myös laajamittainen saastuminen nahkureiden ja teurastajien pilatessa kaupunkien lähistöjen vesistöjä.
Viime kädessä on kyse ns. 1100-luvun renessanssista. Gimpelin mukaan erona myöhempään renessanssiin oli se, että aiempi painottui filosofiaan ja tieteeseen, myöhempi taiteeseen ja kirjallisuuteen, siis tyypilliseen humanismiin, ja tässä päästäänkin kirjan ytimeen. Sydänkeskiaika ei suinkaan ollut tietämätön antiikista vaan janosi sen tietämystä, varsinkin teknistä. Sitä saatiin juuri tuolloin arabialaisista käsikirjoituksista, varsinkin Toledosta jonka suurta kirjastoa sen jouduttua kristityille vuonna 1085 ei ajan tavan mukaan poltettu maan tasalle vaan jonka sisältöä ryhdyttiin kääntämään latinaksi.
Sydänkeskiaika suhtautui keksintöihin ja niiden hyödyntämiseen myönteisesti, ja teologiakin pyrki yhdistämään järjen ja uskon. Käänne huonompaan tapahtui Gimpelin mukaan vuoden 1277 Pariisin oppituomioista lähtien. 1300-luku toi mukanaan mustan surman ja muitakin katastrofeja, joihin teoreettisilla julkilausumilla ei tietenkään ollut osuutta, mutta 1200-luvun jälkipuoliskolle Gimpel joka tapauksessa jäljittää sen "kahden kulttuurin" eron, jonka C.P. Snow muotoili sanoiksi, ja johon aivan taannoin Hesarin toimittajakin havahtui. Jo renessanssihumanistit nyrpistivät nenäänsä Leonardo da Vincille, joka oli vain "mekaanikko" eikä osannut kreikkaa ja vain heikosti latinaakin.
Aivan aukoton Gimpelin esittämä käänne ei suinkaan ole, sillä vasta 1300-luvulla kehitettiin keskiajan keskeisin "kone", mekaaninen kello, jonka koneisto oli perusta kaikille myöhemmille koneille ja jonka määrittelemät tasamittaiset tunnit mullistivat ajan käsitteen ja ihmisten suhtautumisen siihen.
Hyvä kirja, joka pitää rotinsa melkein lopuun saakka. Valitettavasti jälkikirjoituksessa Gimpel eksyy soimaamansa humanistisen höttöilyn suohon ja rupeaa aitoranskalaiseen tapaan laskeskelemaan miten USA:n kausi länsimaisen kulttuurin johdossa on tullut tiensä pähän, jotakuinkin vuodesta 1971 jos laskelmia on uskominen (argumenttina oli mm. polkupyöräilyn tuleminen muotiin yksityisautoilun sijasta).
Kaiken kaikkiaan menneisyyden ennustaminen on helpompaa kuin tulevaisuuden, minkä todistaa jo öljykriisin tunnelmissa kesäkuussa 1975 kirjoitettu esipuheen loppu:
But the depression we have moved into will have no end. We can anticipate centuries of decline and exhaustion. There will be no further revolution in the cycles of our Western civilisation.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti